kiekkoraportti

Olipa virkistävää käydä pitkästä aikaa lätkämatsissa. Paikkamme eivät olleet ihan piippuhyllyllä, mutta kuitenkin sen verran ylhäällä, että pää piti painaa polviin, jos halusi nähdä tulostaulun betonireunan takaa. Bongasin vastapäisestä katsomosta Suomen pelipaitaan pukeutuneen miehen, mutta muuten suomalaisedustus oli olematonta. Herätimme huvitusta ympärillämme (ja eräs pikkupoika taisi myös vähän pelätä meitä) panemalla kaikki äänivaramme peliin kannustaaksemme Suomea. Kotijoukkueen kannustus sen sijaan oli lähes olematonta. Ensimmäisen erän yleisö istui hiljaa ja senkin jälkeen innostui kannustamaan - ei suinkaan Kanadan joukkuetta kokonaisuutena - vaan omaa poikaansa Martin St. Louisia. Erikoista. Vaikka ehkä se on tyypillistä nimenomaan Québecille, Kanadahan on heille vähän kuin ulkovalta. Ottelun jälkeen ympärillämme olevat ihmiset kättelivät meitä eksoottisia olioita reilun pelin hengessä.

Jääkiekon seuraamisessa paikan päällä on oma viehätyksensä, mutta kieltämättä jäin kaipaamaan hidastuksia, lähikuvia ja Mertarannan tasaista papatusta. Kun Suomi teki ensimmäisen maalinsa, emme olleet aivan varmoja, että mitä tapahtui, kun yleisö oli yhtä hiljaa kuin muutenkin. Vasta hetken päästä tajusimme, että kyllä se punalamppu vaan vilkkuu. Seuraavaa maalia saimmekin odottaa ottelun viimeiselle minuutille asti. Loppua kohti jännitys tiivistyi, oli rangaistuslaukausta ja maalivahdin pois ottamista ja se viime hetken kavennusmaali, mutta Kanada oli silti parempi. Vehanen ei vakuuttanut maalivahtina, Suomen ali- ja ylivoima takkusi ja kaiken kaikkiaan peli vedettiin läpi vähän vasemmalla kädellä. Tästä on pitkä matka mm-finaaliin. Eniten hämmennyin kuitenkin siitä, että suurin osa pelaajista oli minulle aivan tuntemattomia. Sen siitä saa kun ei katso lätkää kuin kerran vuodessa.