ekskursio terveyskeskukseen

Oman mielenrauhani kannalta katsoin parhaaksi käydä lääkärissä ihan vain varmistamassa, ettei tautini ole mitään pahaa sorttia. Terveydenhoitojärjestelmä on täällä jotakuinkin samanlainen kuin Suomessa ja minulla on jopa paikallinen Kela-kortti, sillä jostain käsittämättömästä syystä Suomen ja Québecin välillä on sopimus sosiaaliturvajärjestelmästä, joten suomalaisena olen automaattisesti sen piirissä (automaattisesti tarkoittaa siis paljon paperityötä ja paikasta toiseen juoksemista sekä ennen että jälkeen tänne tulon). Suuntasin siis lähimpään terveyskeskukseen, jossa jonotin puolisentoista tuntia mitä erikoisimpien kanssaihmisten kanssa. Yhdellä oli naamallaan maski ja jalassa lipokkaat, siis sellaiset rantasandaalit, miksikä niitä suomeksi kutsutaankaan. Eniten kuitenkin olin hämmentynyt siitä, ettei hoitsuilla ja lääkäreillä ollut valkoisia takkeja. Sillä on yllättävän suuri psykologinen merkitys. En voinut olla miettimättä, että kuinka päteviä nuo nyt oikein ovat. Minut vastaanottaneella lääkärillä oli päällään täsmälleen samanlainen mekko kuin minulla (H&M:n äskettäinen voittokulku tässä kaupungissa). Toinen asia, mikä jäi huvittamaan, oli kysymyslista: poltatko? en. käytätkö huumeita? en. marihuanaa? en. Marihuana on ilmeisesti Pohjois-Amerikassa niin yleistä, että sitä ei edes mielletä huumeeksi vaan ihan omaksi kategoriakseen.

Niin ja ihan tavallista flunssaa minulla on H&M-mekkoisen lääkärinkin mielestä.

kuumehoureilua

En juurikaan katso kauhuelokuvia. Örkkileffat eivät voisi vähempää kiinnostaa ja psykologinen kauhu jää alitajuntaan kummittelemaan turhan voimakkaasti. Nähtyäni uhrilampaat en ikimaailmassa voisi kuvitella tarjoutuvani auttamaan tuntematonta ihmistä pimeällä parkkipaikalla pakettiauton lastaamisessa. Psykon suihkukohtaus viivähtää toisinaan ohimenevästi mielessä, kun suihkun kohina peittää kaikki ulkopuoliset äänet. Onhan noita suihkumurhia nähty useissakin elokuvissa, mutta Hitchcockilla on poikkeuksellisen mestarillinen kyky sukeltaa ihmismielen syövereihin. Samaisen herran ansiosta pidän aavistuksen verran epämiellyttävänä, jos ympärilläni on yhtäkkiä paljon lintuja. Jos tällä vuosikymmenellä tehtäisiin kauhuelokuva linnuista, olisi tappometodi nyt lintuinfluenssa eikä perinteinen ilmahyökkäys.

Syy, miksi jaarittelen lintuinfluenssasta, on äkillisesti päälle puskenut raju flunssa, joka on kylläkin sitä perinteistä ihmisversiota. En ole tottunut sairastamaan enkä nytkään osaa enkä ehdi pitää kunnon sairaslomaa, sillä Kairoon lähtö on edessä kolmen päivän kuluttua ja sitä ennen on vielä paljon tehtävää. Niinpä istun kotona ja teen sen minkä jaksan ja koetan komentamalla lähettää kuumeen ja yskän tiehensä. Täytynee olla tuplatarkkana, mitä suuhunsa panee Egyptissä, sillä flunssa ja vatsatauti samalla kertaa olisi vähän liikaa. Onneksi on matkavakuutus.

Ennen sairastumista ehdin pitää kotibileet. Puolet kutsutuista jätti saapumatta paikalla, mutta meillä oli silti varsin rattoisa ilta suomalais-ruotsalais-hondurasilais-romanialais-quebeciläis-kokoonpanolla. Teekkariystäväni jopa paistoi meille lettuja (pienen maanittelun jälkeen).

En valitettavasti pysty tarjoamaan teille enempää kuin tuon yhden ruskakuvan, joka on otettu työhuoneestani käsin. Se onkin lähes ainoa paikka, josta olen ruskaa ihaillut. Työpäivät ovat venyneet pitkiksi ja autottomuuteni sekä aikataulujen ristiinmenemisen johdosta en ole päässyt patikoimaan kansallispuistossa. Syksy täällä on ollut äärimmäisen outo: hetken aikaa oli jo normaalin koleita ja sateisia syyssäitä, mutta eilen aurinko taas paahtoi parinkymmenen asteen voimalla ja ihmiset astelivat hihattomissa paidoissa. Kairossa pitäisi olla luvassa tasaista kolmeakymmentä astetta. Turha silti kadehtia minua: pääsemme tuskin ollenkaan valoisaan aikaan ulos, sillä seminaaria on joka päivä aamuyhdeksästä iltakuuteen. Saimme tänään - siis ruhtinaalliset kolme päivää ennen lähtöä - tietää tarkan ohjelman sekä majoitus- ja kokoontumispaikan. Hotelli on aivan samoilla kulmilla kuin se kämäinen hotellin nimeä kantava luukku, jossa vähävaraisina opiskelijoina majoituimme Fridan kanssa kahdeksan vuotta sitten. Huone maksoi kymmen Suomen markkaa per yö ja laatu oli sen mukaista. Jotain edistystä on sentään tapahtunut kahdeksassa vuodessa, sillä tämänkertainen hotelli näytti vallan pramealta.

haloo haloo

Oletteko koskaan panneet merkille miten eri tavalla eri maissa vastataan puhelimeen? Unkarilainen kälyni sanoo aina "kyllä, olkaa hyvä". Täällä vastataan poikkeuksetta "oui, allô" eli "kyllä, haloo", mikä kuulostaa sekä typerältä että epäinformatiiviselta. Aivan kuin puhelimeen vastaaja haluaisi pitää henkilöllisyytensä salassa niin kauan, että toinen osapuoli arvaa oikein. Takavuosina Suomessa joillakin oli vieläkin ärsyttävämpi tapa vastata latelemalla puhelinnumeronsa. Kyllä minä tiedän, mihin numeroon soitin, kun juuri ne numerot näpyttelin, torvi, mutta en edelleenkään tiedä, kenen kanssa puhun. Minä vastaan edelleen puhelimeen reippaasti suomalaisittain sanomalla nimeni. Useimmiten se aiheuttaa sen verran hämmennystä, että joudun huhuilemaan perään "allô". Hämmennys tosin johtunee suurimmalta osin siitä, että melkein aina kun puhelimeni soi, se on väärä numero. Tai sitten joku tiedustelee Moaa.

Eräs paikallinen tuttavani teki minulle kokoelman québeciläisestä musiikista. Kuunneltuani pari kertaa läpi nuo 50 kappaletta, joudun toteamaan, että joko minulla ja hänellä on erilainen musiikkimaku tai sitten täällä tehdään kertakaikkiaan laimeaa musiikkia. Ranskankielinen rock ei kuulosta erityisen vakuuttavalta. Tein ystävälleni vastaavanlaisen kokoelman suomalaisesta musiikista, kaikkea Pelle Miljoonasta Redramaan ja selostukset kustakin artistista. Ystäväni piti erityisesti Maaritista ja Jipusta ja sanoi, että täällä naislaulajat ovat järjestään celinedionkamaa. Totta on, että radiosta ei tule juurikaan musiikkia minun makuuni. Tapanani oli aamuisin bussissa selata kanavia läpi, mutta kaikkialta tuli samaa höttöä. Niinpä pidättäydyn tätä nykyä omissa levyissä. Radiokanavilla on muuten sääntö, että tietyn prosenttimäärän soitetusta musiikista tulee olla ranskankielistä. En ole tosin kertaakaan onnistunut kuulemaan yhtään englanninkielistä biisiä, että sääntöä vissiin noudatetaan innolla. Kielisäännöistä puheen ollen, täällä noudatetaan myös kylttidirektiiviä. Kun laki yksikielisyydestä hyväksyttiin 30 vuotta sitten, ei englantia saanut enää käyttää ollenkaan kylteissä. Englanninkielisen vähemmistön purnattua tästä aikansa, sovittiin, että kylteissä sai lukea myös englantia. Sitten alkoi napina siitä, kumpi kieli on näkyvämpi kylteissä. Niinpä lain mukaan englanninkielisen tekstin tulee olla pienemmällä kuin ranskankielisen ja tarvittaessa fontteja tullaan mittailemaan mittanauhan avulla. Québecissä tätä ei kylläkään huomaa, sillä täällä kaikki on pelkästään ranskaksi, mutta Montréalissa kiinnitin huomiota asiaan. Älkääkä naurako, nämä on kuulkaa elämän ja kuoleman kysymyksiä.

pikavisiitti Montrealissa

Viime lauantaina synkkä romanialainen ja minä hyppäsimme professorin kyytiin ja matkasimme Montrealiin kyläilemään Moan luona. Moa on projektimme tutkija, johon tutustuin viime vuonna seminaarissa Norjassa ja jolta olen vuokrannut tämän Québecin asuntoni sekä synkän romanialaisen ainoa ystävä. Moa on myös puolitoista kuukautta vanhan Liam-pojan äiti. Siitä johtuen päätimme palata takaisin kotiin jo seuraavana päivänä, sillä isäntäperheellämme tuntui olevan riittävästi stressiä arjen pyörittämisessä ilman vieraitakin. Niinpä ensikosketukseni Montrealiin käsitti vain Moan kodin sekä sunnuntai-iltapäivänä parin tunnin verran kävelyä keskikaupungilla. Montrealin metro on muuten käsittämättömän meluisa laite, jossa on pakko keskustella huutamalla. Ensimmäinen kuva on tyypillistä lähiönäkymää. Ihmiset tuntuvat rakastavan porrasrakennelmiaan. Voin vain kuvitella, miten liukkaita ne ovat talvella.

Kävimme syömässä lounaan Schwartz's-nimisessä paikassa, josta saa paikallisten ja kaikkien matkaoppaiden mukaan kaupungin parasta savulihaa. Aiemmin jopa maan parasta, mutta torontolaiset pannahiset ovat pistäneet paremmaksi. Maineen vuoksi paikkaan piti jonottaa. Jälleen kerran kenties suurten odotusten tai kenties savuliha-asiantuntemattomuuteni vuoksi en ollut aivan vakuuttunut oliko se nyt kaiken hössötyksen arvoista. Mutta lihaa tuli syötyä niin, että kinkkupaketti maannee koskemattomana jääkaapissani vielä muutaman päivän. Moa-parka, kasvissyöjä koko elämänsä ajan, jäysti pelkkää leipää...

Lyhyen kävelylenkin perusteella en sanoisi Montrealia kauniiksi kaupungiksi, mutta jotain ilmapiirissä kuitenkin oli, mikä miellytti minua. Yksi pääkaduista oli revitty auki katutöiden vuoksi ja se oli suorastaan luokattoman huonossa kunnossa. Rakennuksetkin olivat vähän nuhjuisia ja synkkä romanialainen julistikin, ettei edes Romaniasta löydy yhtä ankeaa seutua. Jos aikaa olisi jäänyt shoppailulle, olisin löytänyt vaikka kuinka paljon kivoja putiikkeja. Québecin ja Montrealin välisen eron huomasi muutamassakin asiassa. Ensinnäkin oli ihanaa kuulla englantia ympärillään. Montrealin väestöstä sentään melkein kolmasosa on englanninkielisiä, kun Québecissä heitä on vain muutama prosentti. Toisekseen katukuva oli paljon kirjavampi, vastaan käveli vaikka millä tavalla pukeutuneita ihmisiä. Québecissä minua tuijotetaan kuin kummajaista jos kuljen punaiset korkokengät jalassa. Jostain kumman syystä naiset siellä eivät käytä korkokenkiä, vaikka kaupat ovat niitä pullollaan. Québecin väestö on huomattavan homogeenistä, mutta muutenkin siellä on enemmän pikkukaupungin mentalitettia. Montrealissa taas asuu suurin osa provinssin maahanmuuttajista. Moa valitti, että Montrealissa, kuten missä tahansa suurkaupungissa, erilaisuuden sietämisen ja välinpitämättömyyden välinen raja on olematon. Kukaan ei välitä eikä kukaan ole kiinnostunut sinusta. Olen joskus aikaisemmin ihmetellyt québeciläisten yletöntä kohteliaisuutta. Nyt sen puuttumisen huomasi konkreettisesti: kukaan ei metrossa vaivautunut antamaan istuintaan Moalle, joka kantoi sylissään pikkuvauvaa.

Nyt menen katsomaan Dexterin uusimman jakson ja maistamaan kurpitsaolutta. Luitte oikein, kurpitsaolutta. Jos Suomessa siidereissä kokeillaan kaikkia mahdollisia makuyhdistelmiä, täällä sitä harrastetaan oluissa. Tämän pitäisi kuulema olla hyvää.

eläviä ja kuolleita kieliä

Hermo menee syyrian kanssa! Takana on kaksi oppituntia ja nyt pitäisi kääntää muutamia lyhyitä lauseita, mutta koko kieli näyttää edelleen kärpäsenkakalta. Heprea on paljon loogisemman näköistä, sillä siinä kirjaimet sentään kirjoitetaan erikseen. Syyriassa ne taas sidotaan toisiinsa ja kun jotkut kirjaimet ovat lähinnä pisteitä tai aaltoviivoja ja muutamat kirjaimet tuntuvat eroavan toisistaan lähinnä kokonsa puolesta, vaatii pelkkä kirjainten tunnistaminen tulkintaa. En onnistu löytämään etsimiäni sanoja sanastosta, jonka opettaja minulle kopioi. On muutenkin turhauttavaa kääntää syyriaa ranskaksi ja turhautumisen määrää kasvattaa entisestään sanasto, joka ei suinkaan ole syyria-englanti tai syyria-ranska, vaan syyria-latina. Wtf?! Jostakin passiivisen muistin syövereistä pulpahtelee aika ajoin esiin ammoin oppimiani heprean sanoja, jotka ovat syyrian kielessä suurin piirtein samoja. Se sentään vähän piristää, kuten lupaus siitä, että kielioppi on simppeliä. Olen muuten ainoa opiskelija tällä kurssilla, joten on pakko tehdä kotitehtävät huolella tai seuraavasta oppitunnista ei tule mitään.

Koptin kurssilla on leppoisampaa, kun kielen perusteet on jo ennestään hallussa. On hauskaa lukea vaihteen vuoksi muitakin kuin hämyjä gnostilaisia tekstejä. Viime kerralla lukaisimme kirjeen, jonka joku Joona oli raapustanut jollekin Iisakille. Joona kertoi olevansa estynyt tulemaan etelään ja lähetti siksi rahaa kirjeen mukana. Rahalla hän neuvoi ostamaan jauhoja ja käyttämään loput johonkin uskonnolliseen vaatekappaleeseen. Hatren välityksellä hän kertoi lähettäneensä "ne kolme", ei aavistustakaan mitä. Sitten Hatre itse tarttuu kynään ja suoltaa omat terveisensä Iisakille. Ajatelkaa, jos 1500 vuoden päästä joku istuu oppitunnilla lukemassa satunnaista postikorttia tai sähköpostiviestiä 2000-luvun Suomesta ja keskustelee sen tarkoituksesta? Tänään jätämme Iisakin, Joonan ja Hatren omaan rauhaansa ja siirrymme lukemaan legendaa Joosefin kuolemasta. Sen jälkeen menen syömään libanonilaiseen ravintolaan, sillä jostain kumman syystä iski äkillinen himo Lähi-idän ruokaan.

vampyyrijuttuja

Viimeisen viikon aikana olen pahasti koukuttunut Facebookiin. Todennäköisesti vuoden päästä homma on jo ihan passé ja unohtunut, mutta nyt on kiva bongailla tuttuja ja leikkiä erilaisilla sovelluksilla, kuten kerryttää vampyyripisteitä hyökkäämällä muiden vampyyrien kimppuun. Äsken kahvitauolla synkkä romanialainen kertoili tosielämän vampyyrijuttuja. Hän on kotoisin Transsilvaniasta, joten kuittailen tietenkin Draculasta, jolle hän tuhahtelee alentuvasti. Dracula on tuontitavaraa, muiden keksimä myytti, joka liitettiin muutama vuosisata sitten eläneeseen kreivi-parkaan (tai parka ja parka, hän oli tunnettu julmuudestaan). Vampyyrit itsessään kuuluvat kuitenkin oleellisesti romanialaiseen kansanperinteeseen ja vanhat uskomukset voivat hyvin nykyäänkin. Seitsemän vuotta sitten eräässä pikkukylässä eräs perhe oli vakuuttunut siitä, että heidän hiljattain kuollut omaisensa oli vampyyri, joka ei suostunut jättämään perhettään rauhaan vaan häiriköi heitä haudasta käsin. Perhe päätti tehdä asialle jotakin ja organisoi paikallisen papin johdolla perinteisen rituaalin: ruumis kaivettiin ylös ja sen sydän irrotettiin ja poltettiin, minkä jälkeen perheenjäsenet sekoittivat tuhkan nesteeseen ja joivat sen. Tarina ei kerro, että lopettiko vampyyri tämän jälkeen häiriköintinsä, mutta osa perheenjäsenistä päätyi vankilaan ruumiin häpäisyn johdosta...

Synkällä romanialaisella on muuten itselläänkin vampyyriverta: hänen isoisänsä enon väitettiin olleen vampyyri. Täytynee kaiken varalta teroittaa puinen seiväs työpöydän laatikkoon...

eläviä mereneläviä

Ottaen huomioon, että suhtaudun varauksella niinkin arkipäiväiseen ruokalajiin kuin katkarapuihin, olen osoittanut tällä viikolla huomattavaa urheutta sen suhteen, mitä suuhuni pistän. Keskiviikkona illallistimme suositussa sushiravintolassa. Suurin osa listan kaloista ei sanonut minulle mitään, eikä muuten edes seurueemme natiiville. Maistoin haita, raakana tietysti. Se ei itse asiassa ollut mitenkään erityisen maukasta, mutta suhtauduin siihen yleisenä kostona kaikkia maailman tappajahaita kohtaan: purkaa vaan meitä, me puremme takaisin. Sen sijaan ankerias on uusi suosikkini sushin päällisenä.


Varsinainen koitos oli kuitenkin edessä eilen, kun vietimme osteripäivällisiä professorini luona. Kertailin osterisananlaskuja, kuten "se, joka ensimmäisen kerran maistoi osteria, oli äärimmäisen rohkea yksilö" ja "jos ostereilla olisi silmät, emme söisi niitä". Ei mitään kovin esteettistä muonaa, kuten kuvasta näkyy ja ne todella syödään elävänä. Yllättävän sutjakkaasti sain niitä kuitenkin kurkusta alas. Kuva on todiste elämäni ensimmäisestä osterista, huomatkaa neuvova sormi. Jälkiruoaksi olin tehnyt Ellen Svinhufvud -kakun, joka osoittautui menestykseksi.

Ensimmäistä kertaa tuli istuttua iltaa lähimpien työkavereiden kesken ja tunnelma oli oikein rento. Jopa synkkä romanialainen viihtyi :-)

intiaanikesä

Kesä ei meinaa loppua millään. Ruska alkaa olla parhaimmillaan ja lehdet putoilevat puista, mutta lämpötila kipuaa päivä toisensa jälkeen sitkeästi hellelukemiin. Puistossa voi potkistella kuivia lehtiä tieltä pois sandaaleissa ja toissailtana terassilla tarkeni istua t-paitasillaan vielä iltamyöhälläkin. Maailmanlopun meininkiä. Intiaanikesä on termi, joka tulee Pohjois-Amerikasta ja tarkoittaa yllättävän lämpimiä säitä syksyllä, jälkikesää, joka on suotuisaa metsästykselle. Pitäisi varmaan lähteä ampumaan majavia. Vaan teenkö yhtään mitään majavannahkahatulla, jos ilmasto vain lämpenee jatkuvasti? Brasilialainen työkaverini (joka muuten asuu Opus Dein asuntolassa) ei usko ilmastonmuutokseen. Tottahan on, että keskilämpötilat muuttuvat ajan saatossa luonnostaankin. Jääkaudella oli aika paljon kylmempää ja sitä ennen taas oli kausi, jolloin keskilämpötila oli 7 astetta korkeampi. Se on paljon se. Mutta uskon silti hiilidioksidipäästöjen seurauksiin. Tänä vuonna Kanadan jäätiköillä mitattiin muutamana päivänä yli 20 asteen lämpötiloja. Sellaisissa olosuhteissa jäät sulaa niin nopeasti, että sen voi kuulla. Lyhytnäköisesti ajatellen olisihan se mukavaa, jos Suomessa olisi pari astetta lämpimämpää, mutta siinä voi helposti käydä niin, että napajäätiköiden sulamisvedet sekoittaa Golf-virran pasmat ja Suomesta tuleekin Siperia.

Kasvihuoneilmiö, ilmaston lämpeneminen ja Kioton sopimus ovat termejä, jotka esiintyvät usein paikallisissa sanomalehdissä. Juuri nyt kulmiani kuitenkin kuohuttaa enemmän Tremblayn tupakkakaupan sulkeminen. Naapurustossani on vieri vieressä kioskeja (dépanneur), joiden valikoimissa on peruselintarvikkeita, lehtiä ja tietenkin viiniä ja olutta. Tabageriessa keskeisin elementti sen sijaan on tupakka. Tremblayn pulju on ollut pystyssä vuosikymmeniä ja ainakin pari sukupolvea. Nyt se ei enää pärjännyt tupakkaveron korotusten ja pimeän kaupan ristipaineessa. Kukapa viitsii suorittaa ostoksensa Tremblayssa, jos sen ulkopuolella päivystää mustan pörssin kauppias. Oikein sydämistyin Tremblayn perheen puolesta. St-Rochin asukkaille tällä on paljon enemmän uutisarvoa ja merkitystä arjessa kuin vaikkapa Putinin pääministeriyshaaveilla.

Ai niin, jälleen yksi anekdootti québeciläisten uskonnollisen sivistyksen tasosta: eräs paikallinen nuori nainen oli kysynyt työkaveriltani, että "kuka perusti kristinuskon?".

suuri kurpitsa

Lapsiperhesunnuntai-ohjelmassa oli tällä kertaa kurpitsanpoimintaa. Suuntasimme naapurikylään maatilalle, jonka pellolta aukeni suomalaisittain erikoinen näkymä: silmänkantamattomiin tuollaisia isoja oransseja mollukoita. Sieltä sitten etsiskelimme täydellisen pyöreää kurpitsaa, vaan eihän aistimaaimasta ikinä löydy aivan täysin kurpitsan ideaa vastinetta. Melko lähelle sellaista pääsimme kuitenkin ja jossain vaiheessa siitä kaiverretaan täydellinen Halloween-kurpitsa. Toisaalta hieman harmi, etten ole täällä h-hetkellä todistamassa Halloween-huumaa, johon ainakin kauppojen tarjonnan perusteella valmistaudutaan vähintään yhtä suurella hartaudella kuin jouluun konsanaan. Toisaalta Kairossa riittää muutakin ajateltavaa ja ihmeteltävää. Lähden sinne noin kolmen viikon kuluttua. Poimittuamme kurpitsan ja työnnettyämme sen lastenvaunuissa (mikä toi etäisesti mieleen Tuhkimo-sadun) autolle maistoimme vielä kurpitsakeittoa sekä friteerattuja omenarenkaita. Oivallinen makuyhdistelmä! Tietenkin vierailimme jälleen yhdellä siideritilalla. Lupaan näiden idyllisten kuvien vastapainoksi joskus esitellä valokuvia naapurustostani ja ylipäänsä arkimaisemistani, mikä on rähjäisempää ja proosallisempaa mutta yhtä lailla viehättävää.

Äkillisen isänmaallisuuden puuskassa kävin yliopiston ulkkaritoimistossa utelemassa, löytyisikö yliopistolta muita suomalaisia. Löytyihän niitä, minun lisäkseni yksi. Tässä kaupungissa on siis todistettavasti jopa kolme suomalaista. Tämä tuorein tuttavuuteni on 22-vuotias tamperelainen teekkari. Muissa olosuhteissa olisimme tuskin koskaan tutustuneet, mutta täällä on kuin sydänystävän kohtaisi kun vastaan tulee joku, joka ylipäänsä on jotakuinkin samalta suunnalta maapalloa. Ensitapaamisen perusteella tulemme ihan hyvin juttuun, vaikka hänen mielestään olenkin vanha täti...