löytöjä

Eilen tulin siihen tulokseen, että tiet ovat sulat ja kuivat ja lämpöä riittävästi pyöräilykauden avaamiseen. Vähän vaappuen hurautin mäkeä alas suuntaan, jossa en aikaisemmin ollut käynytkään. Vajaan kymmenen minuutin matkan päästä löysin kauppahallin ja kauppakeskuksen, joita en ollut koskaan nähnyt. Kauppahallissa oli juuri sellaisia puoteja kuin saattoi odottaakin: lihaa, leivonnaisia, kahviloita - ja sitten puolen metrin korkuisia suklaapupuja. Pääsiäisen alla kauppoihin ilmaantuu mitä mielikuvituksellisempia suklaahahmoja. Harmi, että ne vievät niin paljon tilaa, etten viitsi roudata Suomeen asti. Paras löytö oli kuitenkin häkellyttävän suuri ja edullinen vihanneskauppa. Muistatte varmaan, että olen valittanut vihannesten huonosta laadusta ja korkeasta hinnasta. Nyt tiedän missä tehdä ostokset jatkossa. Loppuviikko meillä syödään kasvispainotteisesti.

Tällä viikolla olen ollut enimmäkseen kotona ja olen hiljalleen alkanut löytää itselleni sopivaa tahtia tehdä töitä kotona. En edes yritä pitää kiinni mistään kellonajoista ("aloitan työskentelyn nyt ja lopetan silloin ja silloin"), vaan limitän työnteon ja kaiken muun (tv-sarjojen katselun, ruoanlaiton, nettisurffailun, lenkkeilyn) joustavasti toisiinsa. Tuntuu, että tällä tyylillä saan enemmän aikaan, kun pidän hyvällä omallatunnolla taukoa silloin, kun ei meinaa jaksaa keskittyä. Ja vastaavasti työasiat kiinnostaa vielä iltakymmeneltäkin. Suomeen palattuani palaan taas takaisin toimistossa työskentelyyn, mutta täällä yliopiston ikkunaton työhuone ja hitaasti runksuttava kone eivät houkuttele.

maku kuin aidossa kermassa

Olen löytänyt uuden suosikkiaamiaisen: bagelit tuorejuustolla. Olen harrastanut tätä herkkua aina Amerikan-matkoilla, mutta vasta äskettäin hoksasin, että saahan niitä yhtä lailla Kanadastakin. Montreal on itse asiassa kuulu bageleistaan siinä missä savulihastaankin, joten laadun pitäisi olla taattua jos pussin kyljessä lukee "Montreal style".

Mitään luomua nämä herkut eivät tosiaan ole, sillä parasta ennen -päiväys on vasta yli kuukauden päästä. Ihmettelen myös, että mitä maidon sekaan pistetään, kun sekin säilyy kaksi viikkoa. Tässä päivänä eräänä halusimme kermavaahtoa lettujen päälle. Romanialainen oli jo kurottamassa kohti kermavaahtovalmistetta, kun ryhdyin valistamaan häntä siitä, minkälaisia lisäainepommeja moiset spraykermavaahdot ovat: "katso nyt, tässä on selluloosakumia ja ties mitä, otetaan mieluummin aitoa kermaa". Otin käteeni vispikermapurkin ja kas - senkin tuoteseloste oli pitkä kuin nälkävuosi ja joukossa oli myös tuota selluloosakumia. Mitä se sitten ikinä lieneekään. Kahdesta epämääräisestä lisäainekasautumasta valitsimme sitten kuitenkin sen helpomman vaihtoehdon.

Romanialainen halusi myös kylmäsavulohta, joten ostimme sellaistakin lähes 100 dollarin kilohinnasta huolimatta. Heikosta dollarista huolimatta jotain saa näköjään vaihteeksi halvemmalla Suomesta.

kevään valo

Kevät tuntuu hiljalleen saapuvan Kanadaankin, aikaisemmin kuin viime vuonna. Kadut ovat jo sulat, mutta se ei vielä tarkoita, että kipakat pakkaset tai pahimmassa tapauksessa lumimyrskyt olisivat kokonaan ohi. Eiliseltä sunnuntaikävelyltä tulimme bussilla pois, kun tuulen navakkuus pääsi yllättämään.

Mutta aurinko paistaa sentään uskomattoman kirkkaasti. Ilman aurinkolaseja ulkona meinaa sokaistua. Kaikkein varmimmin kevään tulon tunnistaa kuitenkin alkuillan valosta, joka on tähän aikaan vuodesta jotenkin toisenlainen. Sitä on vaikea selittää sanoin, mutta jokainen varmasti tietää, miten eri tavalla kevätiltojen valo lankeaa verrattuna syksyiseen auringonlaskuun. Myös lumikerroksen alta kuoriutuneen maan paljaus tuntuu suomalaiselle tutun keväiseltä. Keski-Euroopassahan kevät tarkoittaa kukkaloistoa, Suomessa ja Kanadassa taas harmaata maata ja joka puolella leijuvaa hiekoituspölyä.

Kevättä ei ollut tänään rinnassa kanssamatkustajilla linja-autossa. Olen niin tottunut paikallisten kohteliaisuuteen, että siitä poikkeaminen närkästyttää. Seisoin tai pikemminkin sinkoilin (kuski harrasti äkkijarrutuksia) bussin takaosassa ja ympärilläni istui vain miehiä, jotka ilmeenkään värähtämättä keskittyivät runojen lukemiseen ja persian opiskeluun. Kyllähän minä jaksan seisoa, ei siinä mitään, mutta monessa muussa maassa miehet eivät yksinkertaisesti kehtaisi seisottaa naista käytävällä. En nyt puhu Suomesta...

Sen sijaan kevättä oli rinnassa runsain mitoin niillä alkuasukkailla, jotka olivat pakkautuneet viime viikolla vaahterasiirappifarmille kauden avajaisillalliselle. Suomalainen työkaverini oli järjestänyt tänne Quebeciin seminaarin, johon kokoontui sama vanha jengi, jonka kanssa olemme vuosittain lukeneet koptia milloin missäkin maassa. Ehdotuksestani menimme tällä kokoonpanolla quebeciläiselle illalliselle. Olisin halunnut kokea sen jo viime vuonna, mutta se onnistuu vain ryhmille. Vaahterasiirappifarmit viettävät hiljaiseloa syksyn ja talven ajan, mutta kevät ja kesä ovat vilkkaita senkin edestä. Suuressa tuvassa tarjoillaan pöytäkunnille kolmen ruokalajin maalaisillallista, joka ei sisällä mitään kasviksia mutta senkin edestä vaahterasiirappia. Meteli on melkoinen ja sitä säestää vielä milloin haitaria milloin lusikoita soittava kansanmuusikko. Lopuksi pihalla saa maisteltavakseen lumessa pyöriteltyä vaahterasiirappitoffeeta ja rekiajelun tilan ympäri. Harvoin olen nähnyt quebeciläisiä yhtä äänekkäinä ja hilpeinä kuin tuona iltana tuossa paikassa. Norjalainen seminaarivieras kiteytti paikan olemuksen osuvasti: etninen ravintola.

ristiäiset

Tämännäköinen neiti oli tänään juhlakalu, kun ensimmäistä kertaa lehteilin kirkollisten toimitusten kirjaa juhlaväen edessä stola kaulassa. Ilmeisesti olin riittävän uskottava, sillä vieraat olivat aidosti hämmästyneitä kuultuaan, että tämä oli ensimmäinen toimitukseni. Kummipojallani on nyt siis pikkusisko, jota härnätä ja paijata ihan nimeltä mainiten.


Täyden palvelun ristiäisissä pappi vastaa kasteen lisäksi myös tarjoilusta ja juhlatilan siivoamisesta. Minulla on paha tapa valmistaa tarjolle kakkuja, joiden reseptejä en ole testannut etukäteen. Siinä on omat riskinsä, mutta tähän tuotokseen olin kuitenkin oikein tyytyväinen. Välissä oli sitruuna- ja valkosuklaamoussetäytteitä. Kakku on päällystetty vaahtokarkkimassalla, joka olikin haastavin osuus. Massa oli nimittäin sen verran hankalaa kaulittavaa, että taistelin sen kanssa hartiavoimin varmaan kolme varttia. Käsissäni on vieläkin kipeinä lihaksia, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. Pidin silti tuon päällyksen mausta enemmän kuin marsipaanin. Koristeet pipersin sokerimassasta ja värjäsin tomuvärillä. Leivontaharrastus on melkoista välineurheilua eikä loppua näy niille kivoille ja ehdottoman tarpeellisille tarvikkeille, joita pitäisi hankkia seuraavia kokeiluja varten.

Blogitauko pääsi venähtämään pitkäksi. Inspiraatio on ollut vähän kateissa ja illat ovat kuluneet Kanadaan soitellessa ja uudesta telkkarista nauttiessa. Saati sitten muissa riennoissa, joita on riittänyt noin joka toiselle illalle. On myös tullut luettua kiinnostavia kirjoja, joiden herättämistä ajatuksista tekisi mieli kirjoittaa. Sitä siis luvassa sitten, kun seuraavan kerran avaan sanaisen arkkuni.

ja pappi sai taas kahvia juodakseen

Kuopio. Mitä siitä voisi sanoa? Edelliset muistoni kaupungista ovat kymmenen vuoden takaa. Oli kesä ja ulkona vihreää, torilla lörtsyjä ja minä majoituin patjalla seurakuntakodilla. Nyt talvi on parhaimmillaan. Pikkupakkanen ja lunta juuri niin sopiva kerros, että se näyttää tasapainoiselta ja hallitulta toisin kuin Quebecin sinne tänne auralla räiskityt lumimassat. Suomen kaikki pikkukaupungit on rakennettu yhtä väljästi ja matalasti, että niistä puuttuu kaupungin tuntu. Kuopion asemakaavassa on se erikoisuus, että joka toinen katu on kapeampi ja tarkoitettu vain jalankulkijoille ja pyöräilijöille. Kesti hetken ennen kuin havaitsin sen, mutta idea on mitä mainioin. Saavuin Kuopioon sunnuntai-iltana ja kaikkialla oli hiljaista. Ei liikennettä, ei ihmisiä. Suurin melu tuli liikennevalojen piipityksestä. Hetken aikaa olin huolissani, että löydänkö mistään avoinna olevaa ruokapaikkaa, kunnes huomasin aution torin laidalla tutun ja turvallisen Rosso-kyltin. Savossa tunnen muuten aina itseni jotenkin hätäiseksi ja hösääväksi, vaikka ihan tietoisesti pyrin hidastamaan tempoani. Paikallisten tapa olla on kiireetöntä. Erään ystäväni mukaan Kuopio olisi muuten kiva kaupunki asua, jos siellä ei olisi niitä kuopiolaisia. Viikon ajan nautin kyllä kovasti pikkukaupungin idyllistä. Tuossa puutalossa on ateljee ja ikkunasta voin kurkata ihan elävää käsityöläistä työnsä äärellä. Tuossa on ytimekkäästi nimetty ravitsemusliike: Pieni ravintola. Ja tuossa on - vaaleanpunainen limusiini. En ole nähnyt sellaisia koskaan missään enkä todellakaan odottanut törmääväni sellaiseen tammikuisena sunnuntai-iltana aution Kuopion kadulla.

Tuomiokapituli tuli tutuksi, kun sen väki perehdytti meitä toimitusten ja seurakuntatyön saloihin. Minä olin kuuden hengen joukkomme teini, ikäeroa seuraavaksi nuorimpaan ordinoitavaan kertyi viitisentoista vuotta. Jotkut kouluttajat sortuivat hymistelyyn kokemuksesta ja kypsyydestä, mikä sai minut ärtyneeksi, sillä minuthan luokitellaan silloin "epäkypsäksi" ja "kokemattomaksi". Kumma ajatusmaailma tuo, että korkea ikä tekisi ihmisestä pätevämmän ja valmiimman tehtävään, joka on hänelle täysin uusi. Olin muutenkin kummajainen, ainoa ryhmästämme, joka ei jatka tämän viikon jälkeen seurakuntatyöhön. Vaikka kyllä sekin alkoi taas kutkuttaa. Koulutus huipentui eilen muodolliseen pönötystilanteeseen, jossa meitä kuulusteltiin suullisesti tuomiokapitulin istunnon yhteydessä. Minä vastailin suuna päänä kuin mikäkin "opettaja opettaja minä tiedän" -mallioppilas. Piti muistaa nousta seisomaan ja herra piispoitella. Lopulta herra piispa päästi meidät pahasta ja toivotti itse kunkin meistä tervetulleeksi ensi sunnuntaina pappisvihkimykseen.

Yksi seurakuntaelämän kliseistä osoittautui totiseksi todeksi tuomiokapitulissa: en ole koskaan juonut niin paljon kahvia kuin tämän viikon aikana. Oli aamukahvi, aamupäiväkahvi, lounaan jälkeinen kahvi, iltapäiväkahvi ja mahdollisesti vielä kahvi iltamenojen yhteydessä. Niin ja tietenkin pullaa tai kääretorttua kahvin kanssa. Ja aina väki oli menossa silmät kiiluen kahville, sillä "kahvihammasta kolotti" taas. Oma saldoni oli keskimäärin kolme kupillista päivässä ja se oli minun todellinen tulikasteeni eikä mikään julkinen tutkinto.

yhtä juhlaa

Vuosi vaihtui ja juhlakausi on taas takanapäin. Tammikuu on ehkä marraskuun jälkeen masentavin kuukausi, sillä kesään tai ylipäänsä mihinkään arjen katkaisevaan tapahtumaan on toivottoman pitkältä tuntuva aika. Kanadassa talvi saavuttaa pahimman teränsä vasta näillä main ja jatkuu ja jatkuu vielä kuukausikaupalla. Onneksi muutaman päivän päästä pääsen pakenemaan tätä pohjoisamerikkalaista Siperiaa Helsingin lämpöön. -10 astetta ei tunnu enää missään. Täällä lehdessä ohjeistetaan tehokkaimpia lumenluontitekniikoita ja kehotetaan pitämään parvekkeet puhtaina, sillä ne voivat todistetusti romahtaa lumen painosta.


Joulun tienoille kasautui yllättävän paljon sosiaalisia rientoja illalliskutsujen merkeissä. Joulua ja uutta vuotta vietimme romanialaisten ystäviemme kanssa romanialaisittain. Sekä jouluna ja uutena vuotena kuuluu valvoa ja syödä läpi yön. Autenttisiin romanialaisiin perinteisiin kuuluisi päätyä näiden öiden jälkeen sairaalaan vatsahuuhteluun ylensyönnin takia, mutta tämän tradition jätimme välistä. Jouduin itse asiassa heittämään loput juustokakusta roskiin, kun emme saaneet kaikkea sitä syötyä viikon aikana. Sydämeni vuotaa verta. Romanialaisten iltojen lisäksi vierailimme professorini luona vanhassa kaupungissa menneen ajan charmia ja vaurautta huokuvassa kivitalossa. Professorin mies, ranskalainen pianisti, kertoili meille tarinoita purjehdusreissuiltaan ympäri maailmaa. Edellinen purjehdus oli viimekeväinen reissu Etelä-Amerikan ympäri ja lopuksi lentäen Pääsiäissaarille. Kiitettävä suoritus 65-vuotiaalta. Myös Herr Funk saavutti tuon iän pari päivää sitten ja kävimme juhlistamassa sitä illallisella. Työkaverini ovat saaneet tuta leipomiani kakkuja, pullia ja pipareita runsain määrin, mutta Herr Funk on ehdottomasti kiitollisin yleisö. Epäherrasmiesmäisesti hän kehui minua naisystäväänsä paremmaksi kokiksi jälkimmäisen kuullen ja toivoi minun palaavan takaisin Québeciin niin pian kuin mahdollista.

Juhlapyhät kirvoittivat romanialaiset muistelemaan lapsuutensa joulua. Joulupukki ei Romaniassa tullut kylään keskelle illanviettoa, vaan jätti lahjat vaivihkaa parvekkeelle yön kuluessa, ehkä osittain siksi, ettei niissä olosuhteissa pukille löytynyt uskottavia vermeitä. Kenellä 80-luvun Romaniassa oli joulupukin kostyymi, kun kaikesta muustakin oli pulaa? Pääasia kuitenkin oli, että lapset saivat lahjoja. Kaikki romanialaisen tavanneet tietävät hänen olevan varsinainen bibliofiili ja samanlainen hän on ollut lapsesta asti. Noin kolmevuotiaana hän kanniskeli kainalossaan joka paikkaan mukanaan paksua historiankirjaa. Hän osasi kaikki tarinat ulkoa ja mielellään kertoi niitä kaikille vastaantulijoille. Niinpä hänen lempinimensä oli tuossa iässä Älykkö. Taatusti mieliinpainuva on ollut taaperoikäinen romanialainen resitoimassa juhlavasti sormi ojossa: "Moldova ei ole minun eikä sinun, vaan meidän lastemme ja lastenlastemme".

pieniä eroja

Usein kuulee ihmisten olettavan, että Kanada ja Suomi ovat kovin samanlaisia maita. Toki niissä on paljon samaa, niin kuin yleisesti ottaen länsimaiden välillä on, mutta en silti vetäisi yhtäläisyysmerkkejä. Otetaan esimerkiksi ilmasto. Täällä on neljä vuodenaikaa ehkä selvemmin kuin Suomessa, jossa kevät, kesä, syksy ja talvi ovat samaa harmaata ja sateista mössöä, ainakin Helsingissä viime vuosina. Ja vaikka täällä on talvella lunta ja pakkasta, niin ilmasto on silti suomalaiselle kovin omituinen. Säätila saattaa vaihdella radikaalisti päivästä toiseen. Yhtenä päivänä lämpötila on kolmessakymmenessä pakkasasteessa ja seuraavana päivänä kymmenen astetta plussan puolella. Sen jälkeen on liukasta, voin vakuuttaa. Tänään taivaalta tulee jääsadetta. Sellaiseen en ole Suomessa törmännyt. Ja silloin kun lunta sataa, sitä sataa kerralla useampi kymmen senttiä. Kuulin ikävän onnettomuuden parin vuoden takaa. Oli yksi niistä talviaamuista, kun lunta tuiskutti urakalla. Eräs mies oli lähtenyt tavanomaiselle aamuiselle juoksulenkilleen, josta häntä ei kuulunut kotiin. Etsinnät aloitettiin pian, mutta hänet löydettiin vasta neljän päivän jälkeen, sillä hän oli hautautunut lumeen hetkessä jouduttuaan mitä ilmeisimmin lumiauran töytäisemäksi. Täytyykin suhtautua jatkossa suurella varovaisuudella lumiauroihin.

Talven keskeltä myös quebeciläiset kaipaavat auringon lämpöön. Air Canadalla on tarjouslentoja etelään, mutta kohteiden nimet ovat suomalaisen korvaan eksoottisia: Bahama, Cancun, Havana, Jamaika. Bahama on itse asiassa pohjoisamerikkalaisille vähän sama kuin Kanariansaaret suomalaisille.

Pieni ero on myös yleisessä tapakulttuurissa. Paikalliset ovat yleisesti ottaen niin kilttejä, kohteliaita ja ystävällisiä, että he vaikuttavat melkein lammasmaisilta. Välillä sekin tuntuu ärsyttävältä. Jos jalankulkijana lähestyn risteystä ja lasken mielessäni, että auto ehtii hyvin ajaa risteyksen yli ennen kuin olen itse kohdalla, niin eikö vaan auto tietenkin pysähdy minut nähdessään. Olisit nyt mennyt siitä, pahvi, kun olisit hyvin ehtinyt! Liikennevalotkin on synkronoitu sillä tavalla epätaloudellisesti, että kun jalankulkijoille palaa vihreä, niin kaikille autoille näytetään punaista. Road rage taitaa olla kokonaan tuntematon käsite. Eräs Quebeciin asettunut romanialainen oli taannoin lähes kolaroinut toisen auton kanssa ja oli itäeurooppalaisella temperamentilla antanut toisen kuskin kuulla kunniansa. Toinen kuski oli ollut niin hämmentyneen näköinen, että todennäköisesti kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun joku korotti ääntään julkisella paikalla.

enempi parempi

Joulun tunnelmaa pohjoisamerikkalaisittain.

valkea joulu

On taas tullut leivottua. Tein kaksi piparkakkutaloa ja nehän on aina työläämpiä kuin mitä edelliseltä vuodelta muisti. Tarkoitukseni oli tehdä ihan pikkuisia taloja, mutta paperilla pieniltä näyttäneet kaavat muuttuivatkin leivottuna normaalikokoisiksi. Toisen taloista vien joulutervehdykseksi romanialaisille ystävillemme. Heidän jälkikasvunsa rakastui piparkakkuihin ja keksi niille uudissanankin: pap. Papa-verbi tarkoittaa syömistä ja pipari on nyt sitten pap. Aina kun hän näkee vilauksenkaan rasiasta, jossa pipareita toin, alkaa pap-atus. Minun nimeni puolestaan on Pa.

Lunta on tullut koko viikon ja tienpenkkojen lumivallit alkavat olla jo näyttävän näköisiä. Auraus tulee välillä vähän jälkijunassa. Autotiet on siis aina aurattu hetimiten myräkän jälkeen, mutta jalkakäytävillä ei ole niin väliä. Ei ole nimittäin mukavaa tarpoa neljää kilometriä yliopistolle lähes umpihangessa. Jonkin sääraportin mukaan tänä talvena tulee vieläkin enemmän lunta kuin edellisenä vuonna, joka siis oli ennätysluminen. Toisaalta vaikea kuvitella viimevuotiseen viiteen metriin vielä paria metriä lisää, mutta toisaalta ei, jos lumentulo jatkuu samaan tahtiin kuin tällä hetkellä. Kun vielä pakkastakin on parisenkymmentä astetta, niin talvivaatteille on todella käyttöä. Onneksi en omista autoa. Sääliksi käy niitä, jotka aloittavat aamunsa kaivamalla autonsa esiin lumen alta ja sen jälkeen jumiutuvat risteysten sohjokasoihin. Lauantaisella iltapäiväkävelyllä näin monta tällaista tapausta ja ohikulkijat sitten ystävällisesti työnsivät sohjoon juuttuneita autoja liikkeelle. En kehdannut ottaa kuvaa toisten ahdingosta, mutta tilanne kävi huvittamaan, kun niitä tuli kilometrin matkalla vastaan useampia.

filmihulluutta romanialaisittain

Taas on tullut vastaan asioita, joita Romaniassa ei tunneta: joulukalenteri, Nalle Puh, sushi (ehkä Bukarest poislukien). Silti kaikkein hupaisimmat viimeaikaiset tarinat diktatuurin ajalta liittyvät televisioon ja elokuviin.

Ceausescun aikaan Romanian televisio lähetti ohjelmaa vain parisen tuntia päivässä. Siitäkin ainakin puolet kului propangandaan, näytettiin johtajaa matkoillaan ympäri maata sekä hehkutettiin uudistus- ja rakennusprojekteja. Vasta tämän jälkeen päästiin itse asiaan ja koko kansa kokoontui ruudun ääreen seuraamaan valtiovallan sopimaksi katsomia elokuvia. Mutta koska lähetysaika oli niin lyhyt, näytettiin elokuvasta kerralla vain osa. Jatkoa seurasi sitten viikon päästä. Tällä tavalla yhteen elokuvaan saatiin hyvinkin kulutettua kolme-neljä viikkoa. Lisäksi samoja elokuvia saatettiin näyttää yhä uudelleen eri nimisinä, sillä uusien elokuvien levitysoikeudet tietenkin maksoivat.

Rajaseutujen asukkaat olivat onnellisemmassa asemassa, sillä he saattoivat katsella lähetyksiä naapurimaiden televisioista Unkarista, Bulgariasta tai Neuvostoliitosta. Mutta konstit olivat muutenkin monet. Viihdettä janoava kansa keksi monia keinoja päästä käsiksi elokuvanautintoihin. Eräskin kekseliäs heppu perusti oman - tietenkin laittoman -tv-aseman ja muutaman naapuritalon asukkaat saivat seurata elokuvia, joita mies pyöritti omassa kotonaan videonauhurissa. Juonnot hoiti vaimo kotisohvalta käsin.

Kovin suosittuja ja yleisiä olivat mustan pörssin videokasetit. Länsimaisilla elokuvilla oli yllättävän laaja levikki laittomien kopioiden muodossa. Kuvanlaatu tietenkin oli mitä oli, kun käsissä oleva vhs saattoi olla kopio ehkä noin sadannesta alkuperäisen kasetin kopiosta. Kielimuuriongelma ratkaistiin sillä, että näille alkuperäisille kaseteille oli jälkiäänitetty romaniankielinen käännös siten, että alkuperäinen dialogi kuului vähän vaimeammin ja sen perään tuli romaniankielinen tulkkaus. Tulkkauksen hoiti aina yksi ja sama nainen, Irina Nistor, jonka äänen tunsivat lopulta kaikki romanialaiset. Vähän sama ilmiö siis kuin meillä VR:n kuulutukset, jotka myös ovat saman henkilön lukemia kaikkialla Suomessa.

Muutama päivä sen jälkeen, kun olin kuullut nämä tarinat, menimme elokuvateatteriin, jossa alkoi viikon kestävä romanialaisten elokuvien festivaali. Festivaali on ehkä vähän juhlava nimike, sillä käytännössä joka päivä näytetään yksi uusi elokuva melko pienessä salissa ja on täytynyt nähdä jonkin verran vaivaa ylipäänsä kuullakseen festivaalin olemassaolosta. Romanialainen bongasi heti elokuvateatterin aulassa Romanian Pirkka-Pekka Peteliuksen, joka oli Kanadassa promotoimassa uusinta elokuvaansa. Kummallisin yhteensattuma oli silti luvassa vasta saliin saavuttuamme. Illan elokuvan esitteli meille itse omassa persoonassaan Irina Nistor ja näin minäkin pääsin osalliseksi romanialaisten kollektiivisesta äänimuistista.