Sighisoara

Transylvanian matkaraportista jäi uupumaan viimeinen pysähdyspaikkamme, Sighisoara. Matkasimme sinne Brasovista jälleen hämmästyttävän kauan pikkubussilla, jonka ilmastoinnin laita oli vähän sinne päin. Saavuimme kaupunkiin illansuussa ja totesimme Pensiune Citadelan erittäin viihtyisäksi. Niinpä suuntasimme portista sisään vanhaan kaupunkiin. Sievähän se oli kuin pieni karkki, joskin karkki joka on kulunut imeskelyssä. Rakennukset eivät olleet läheskään niin hyvässä kunnossa kuin Sibiussa. Keskiaikaista tunnelmaa lisäsi se, että vanhan kaupungin kadut olivat lähes kokonaan päällystämättömiä ja mukulakivetkin olivat paikallaan vain paikoittain. Kiipesimme torniin, josta näimme kaupungin kaikessa pienuudessaan ja tämän jälkeen mittailimme jalkaisin kujia. Kirkot, tornit ja ylipäätään koko kaupunki oli nähty muutamassa tunnissa. Yhtenä päänähtävyyksistä voi pitää alla olevaa Vlad Draculan kotitaloa, joka toimii tätä nykyä ylihintaisena ravintolana. Yritin seuraavana päivänä löytää jäätelöä useammastakin paikasta, mutta se tuntui olevan kiven alla (eräässä ravintolassa sanottiin, että jäätelöä saa vain keskustasta - miksi ihmeessä?). Lopulta näin jäätelökyltin ja hyökkäsin innoissani sisään huomaten olevani itse Draculan talossa. Ja se jäätelöannos maksoi neljä kertaa enemmän kuin muualla.

Ei voi kuin ihmetellä, että romanialaiset eivät ole viitsineet rahastaa Draculalla, joka suurimpana syynä vetää maahan amerikkalaisturisteja. On tietenkin Branin linna, joka meiltä siis jäi väliin, mutta edes matkamuistomyymälöissä ei ole erityisemmin tarjolla Dracula-krääsää. Ja Sighisoaralla olisi enemmän syytä kuin millään muulla paikkakunnalla omia Dracula itselleen, onhan kreivi syntynyt juuri täällä. Jos minä olisin matkailuyrittäjä, niin muuttaisin heti tuon talon Dracula-museoksi ja kenties rakentaisin teemapuistoakin lähettyville. Mutta ehkä näiden puuttuminen kertoo siitä, miten vähän romanialaiset itse arvostavat kyseistä myyttiä. Maaseudulla vampyyrien ja ihmissusien läsnäolon kokemus elää yhä vahvana, mutta Draculaa pidetään länsimaisena hapatuksena.

Yksi ilta Sighisoarassa oli oikein viihtyisä, mutta seuraava päivä meni lähinnä peukaloita pyöritellessä ja varjopaikkoja etsiskellessä (sekä sitä jäätelöä), kun odottelimme iltakuudelta lähtevää junaa. Kaikki jalkaisin tavoitettavissa olevat nähtävyydet oli jo nähty ja kaupunki tuntui tylsältä. Iltamyöhällä paikka oli kuin aavekaupunki, missään ei näkynyt ristinsielua, sillä monet turistitkin tulevat tänne vain päiväreissulle. Kaupunki on ääriään myöten täynnä ainoastaan kerran vuodessa, heinäkuun lopulla vietettävillä keskiaikamarkkinoilla.

Juna tuli lopulta, vaikkei ihan ajallaan ja vei meidät illan kuluessa Oradeaan. Tällä kertaa matkanteko oli oikein miellyttävää tasokkaassa ja ilmastoidussa InterCity-vaunussa. Ravintolavaunun työntekijä kertoi työskentelevänsä aina neljä päivää putkeen. Junan tullessa pääteasemalle hän käy nukkumaan käytävän lattialle ja seuraavana päivänä jatketaan taas toiseen suuntaan. Työolosuhteistaan huolimatta mies piti työpaikkaansa hyvänä ja oli erityisen tyytyväinen 850 lein palkkaansa (n. 240 euroa). Näin Romaniassa.

Maassa maan tavalla

Romanit ovat Romaniassa toisen luokan kansalaisia. Joitakuita täällä ärsyttää kovasti se, että kansainvälisessä lehdistössä kirjoitetaan romanialaisista kerjäläisistä, sillä heidän mielestään Romanian romanit eivät ole sen enempää romanialaisia kuin minkään muun maankaan romanit. Totta on, että he ovat erittäin heikosti integroituneita ympäröivään yhteiskuntaan. Romaneilla on oma kielensä, liikkuvan elämäntapansa vuoksi he eivät ole juurtuneet mihinkään yksittäiseen paikkaan ja kontaktit muuhun väestöön ovat olemattomat. Silti he ovat syntyneet tähän maahan ja sitä myötä Romanian kansalaisiksi, joten kokonaisen kansanosan räikeä syrjiminen saa minut kiukkuiseksi. Romanien pääasiallinen elinkeino on kerjääminen tai varastaminen, sillä kukaan ei halua palkata romania töihin. Työttömyys ja sosiaaliturvan puute ajaa heidät pysymään hengissä kyseenalaisin keinoin, mikä pitää yllä muun väestön epäluuloja heitä kohtaan. Varsinainen noidankehä. Lukunsa erikseen ovat järjestäytyneen rikollisuuden pomot, jotka kuuluvat maan alati kasvavaan miljonäärikastiin. Rikas ja köyhä romaninainen pukeutuvat samantyylisesti kirjaviin hameisiin ja huiveihin, mutta heidät erottaa se, että rikkaalla on rivistö kultakoruja ja vaikkapa kokonaan kullatut hampaat, kuten eräällä rouvalla näin.

Raha on aihe, joka hallitsee täällä keskusteluja. Ihmisten päämääränä on hankkia mahdollisimman paljon rahaa ja jos rahaa on, niin se pitää näyttää ulospäin. Oradea on sen verran pieni kaupunki, että täällä ei pyöri Lamborghineja, mutta Bukarestin kaduilla niitä kuulema vilisee. Köyhäkin pyrkii hankkimaan itselleen ainakin yhden kalliin asun, jolla voi luoda illuusiota menestyksestä. Voisin kuvitella, että täältä löytäisi halvalla antiikkihuonekaluja, sillä vain se on arvossaan, mikä on uutta. Rahan ja materian palvonta tuntuu minusta oudolta, mutta en olekaan itse koskaan elänyt niukkuudessa, jolloin suurin unelmani olisi ollut saavuttaa tietty elintaso.

Käyttäytymistavat eivät täällä ole niin erilaisia kuin Suomessa, että olisin sortunut etikettivirheisiin. Mutta eräänä iltana kiinnitin huomiota siihen, että hyvästellessä miespuoliset kaverit kättelivät kaikki romanialaista, mutta eivät minua. Kun tivasin tähän selitystä, niin kuulin, ettei tapana ole kätellä naisia. Kaikkien mielestä oli outoa, että minä pidin sitä outona.

Toissailtana olimme kaupungin kesäfestareilla, jotka eivät eroa pikaruoankäryineen, makeiskojuineen ja oluttelttoineen suomalaisista festareista mitenkään muuten kuin että illalla on pimeää. Illan pääesiintyjä oli Nightlosers, jonka bluesin ja kansanmusiikin sekoitus upposi minuun hyvin. Festarit päättyivät ylenpalttisen kalliiseen ilotulitukseen. Seuraavana iltana ihailimme taivaalla salamasadetta, joka veti vertoja ilotulitukselle. Ukkosmyrsky itse asiassa katkaisi sähköt elokuvateatterista ja koko kauppakeskuksesta, joten menemme tänään uudestaan toivottavasti paremmalla menestyksellä katsomaan Narniaa, joka ehti pyöriä eilen melkein loppuun asti ennen äkillistä pimeyttä.

Brasov

Sibiun jälkeen seuraava kohteemme oli Brasov eli Kronstadt. Bussiliikenteestä vastaavat lukuisat pienet yksityiset yhtiöt, joten koskaan ei voi olla varma mitä saa. Näiden kaupunkien välillä liikennöi näköjään ainoastaan 16-paikkainen minibussi jolla kyyti oli huomattavan pomppuista. 130 kilometrin matkaan tuhrautui kolme tuntia, osittain tietöiden takia, jotka katkaisivat toisen kaistan muutaman kilometrin välein. Höykytyksen jälkeen saavuimme vihdoin perille ja yllätyin kaupungin suuresta koosta. Vanha kaupunki ei täällä ole niin selkeän yhtenäinen alue, rakennukset ovat suurelta osin nuorempia ja arkkitehtuuri hallitsevammin romanialaista. Monista muista keskiaikaisista kaupungeista poiketen Brasovia ei ole rakennettu kukkulan laelle vaan laaksoon, mikä osaltaan ehkä teki siitä tylsän oloisen. Päänähtävyys on goottilainen Musta kirkko (joka ei minusta ollut väriltään yhtään sen mustempi kuin muutkaan kivikirkot). Toisin kuin muualla Romaniassa, näissä saksalaisburgeissa näyttävimmät katedraalit ovat aina luterilaisia ja jos kirkko on 1500-lukua vanhempi, niin se on kokenut muodonmuutoksen katolilaisesta luterilaiseksi. Maata asuttavat eri kansallisuudet muuten eroavat toisistaan myös uskonnon osalta: unkarilaiset ovat katolilaisia, romanialaiset ortodokseja ja saksalaiset luterilaisia.

Tällä kertaa olimme viisaasti varanneet itse pensionaatin etukäteen. Casa Chriss osoittautui yksityishenkilön kotiinsa rakennuttamaksi siiveksi, jossa oli kaksi huonetta kylpyhuoneineen ja me ainoat asiakkaat. Huone oli siisti, moderni ja valoisa ja hyvinkin hintansa väärti (120 leitä eli 34 euroa). Ainoa erikoisuus oli se, että aina ulos lähtiessämme omistajan piti päästää meidät portista ulos ja vastaavasti takaisin tullessamme soitimme summeria. Seuraavana päivänä omistaja lähti vaimonsa kanssa matkalle ja jätti meidät appivanhempiensa huomaan. Tämä vanha pariskunta oli herttainen, mutta kiusallisen seurankipeä ja lähtemiset ja tulemiset venyivät sen johdosta. Aamulla he pahoittelivat, etteivät voi keittää meille aamukahvia, sillä tytär piilottaa heiltä kahvin, jota pitää vanhusten terveydelle epäedullisena.

Brasov itsessään ei ole erityisen kiinnostava kaupunki, mutta sieltä käsin on helppo tehdä päiväretkiä mitä mielenkiintoisimpiin kohteisiin. Ensimmäinen retkemme oli Sinaia- niminen kylä 45 kilometrin päässä (jonne junamatka Intercityllä kesti tunnin…). Piskuinen kylä sijaitsee vuorenrinteessä ja on nimetty Siinain vuoriston mukaan 1600-luvulla. Näihin maisemiin myös Romanian ensimmäinen kuningas Karol ihastui siinä määrin, että päätti rakennuttaa puolisolleen linnan. Rakennustyöt alkoivat 1870-luvulla ja kestivät seuraavat neljäkymmentä vuotta. Valmistuttuaan Peles oli aikansa modernein linna keskuslämmityksineen, keskuspölynimureineen ja sähköhisseineen. Linna on muuten hiljattain palautettu takaisin kuningassuvulle, kuningas Karolin pojanpojalle, joka karkotettiin maasta kommunistien noustua valtaan ja takavarikoitua rikkaiden omaisuuden. Alkuperäisessä asussaan säilytetty Pelesin linna on seudun tärkein turistinähtävyys. Linnan sisällä ei harmi kyllä saanut ottaa kuvia, joten en voi muuta kuin kehottaa jokaista käymään itse katsomassa, miltä satulinna näyttää. Jokainen huone oli sisustettu eri tyylillä pienintä yksityiskohtaa myöten: oli saksalaista raskasta puukoristelua, ranskalaista barokkia ja rokokoota, ”modernia” romanialaista, mauri- ja arabityyliä. Oli kirjasto salaovineen, musiikkihuone, konserttisali, piirustushuone, jopa omat vierasasunnot pääministerille ja Itävallan keisarille.

Linnaan tutustumisen jälkeen kiertelimme vielä kylässä. Harmiksemme vasta jälkikäteen kuulimme, että läheisen vuoren laella vaijerihissimatkan päässä olisi ollut ainutlaatuinen luonnon muovaama sfinksi. Nyt kokeilimme vaijerihissiä ainoastaan Brasovin kaupungissa. Alas olisi voinut periaatteessa kävelläkin, mutta vuorenrinne vilisee karhuja, joten päätimme olla leikkimättä hengellämme. Karhut laskeutuvat aika ajoin alas kaupungin laitamille etsimään ruokaa. Vuoren juuren kävelytiellä onkin ankarat varoitukset olla jättämättä ruokaa lojumaan tai päästää lapsia näkyvistään.

Toisen päiväretkemme oli tarkoitus suuntautua Branin linnaan, jota myös Draculan linnana mainostetaan siitä huolimatta, että Vlad Tepes ei ole missään vaiheessa asunut siellä. Se jäi kuitenkin välistä, sillä olin kipeä. Bran on aito keskiaikainen linna, mutta kuulopuheiden mukaan melko tylsä ja täyteen ammuttu turisteja, joten sen välistä jääminen ei liene suuri takaisku.

Brasovista on muuten vain parin tunnin matka Bukarestiin, jonne puolestaan pääsee Finnairilla jatkuvasti halvalla. Tämä vinkkinä seuraavaa lomakohdetta miettiville.

Sibiu

Transylvaniassa etäisyydet eivät kartalta katsoen ole pitkiä, mutta kaupunkeja eivät yhdistä saksalaistyyppiset autobaanat, vaan kapeat, huonokuntoiset ja mutkittelevat vuoristotiet. Yleisin nopeusrajoitus on 70 km/h, joten matka-ajat venyvät pitkiksi. Oradeasta Sibiuun päryyttelimme bussilla seitsemän tuntia. Aika meni kuitenkin nopeasti maisemia ihmetellessä. Pikkukyliä toisensa perään, joissa elämänmeno tuntuu jatkuneen samanlaisena satoja vuosia. Heinäkuormia kuljetettiin hevoskärryillä ja eläimet laidunsivat vapaana eivätkä suinkaan aidan takana. Siellä täällä saattoi nähdä mäennyppylällä lammaslauman paimenen kera. Maisema rajautui horisontissa nousevaan vuorijonoon ja välillä mekin nousimme ja laskeuduimme vuorenrinnettä.

Sibiu eli Hermannstadt on yksi seitsemästä saksalaisten keskiajalla Transylvaniaan rakentamasta kaupungista (Siebenburg). Kaupunkien tehtävä oli toimia eräänlaisina etäpuolustuspesäkkeinä turkkilaisia ja tataareja vastaan. Historiasta johtuen kaupungissa on edelleen vahva saksalaisasutus ja usein jopa museoissa kyltit olivat vain romaniaksi ja saksaksi. Arkkitehtuuri oli minun silmääni tutunoloista, rakennustyyli toi mieleen Tallinnan vanhan kaupungin, saksalaisvaikutteinen sekin.

Sibiu oli viime vuonna yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Se oli kaupungille todellinen onnenpotku, sillä tittelin myötä EU:lta virtasi kasoittain rahaa, jolla kaupunkia on ehostettu perinpohjaisesti. Sibiu onkin todennäköisesti Romanian parhaassa kunnossa oleva kaupunki. Lopputulos on miellyttänyt myös asukkaita niin paljon, että kaupungin pormestari valittiin uudelle kaudelle yli 90 prosentin äänivyöryllä. Sibiu oli myös minun tähänastinen ehdoton suosikkini. Vanha kaupunki oli suorastaan häikäisevän upea ja tunnelmallinen. Kulutimme kaksi ja puoli päivää vain kulkien ympäriinsä ja ihaillen näkymiä. Paroni Brukenthaalin palatsimaisessa talossa 1700-luvulta toimii nykyään taidemuseo, jonka kokoelmissa on jopa Tiziania ja Rubensia. Söimme perinteisiä romanialaisia ruokia ja tässä suhteessa Crama Sibiului Vechii –niminen ravintola nousi ylitse muiden. Illat eivät vuoristoseudulla olleet yhtä lämpimiä kuin Oradeassa, mutta tarkenimme silti istuskella terassilla keskusaukion laidalla kahvilassa, jossa lihava unkarilainen pianisti soitti flyygeliä myöhään yöhön.
Kulttuuripääkaupunki-tittelin myötä hintataso Sibiussa on aavistuksen korkeampi kuin muualla Romaniassa. Meidän oli tarkoitus yöpyä puolustusvoimien omistamassa rakennuksessa, mutta eihän minua epäilyttävää ulkomaalaista sinne tietenkään päästetty sisään, vaikka varauksen meille oli järjestänyt melkoisen korkea-arvoinen sotilashenkilö. Päädyimme sitten satunnaiseen pensionaattiin, joka oli räikeästi ylihinnoiteltu: huone maksoi 180 leitä eli noin 50 euroa yöltä. Huone oli kyllä siisti ja tilava, mutta kaikenlaista pikkuharmia esiintyi. Vessa ei toiminut ja sille respa vain kohautteli olkiaan, jääkaappi ja langaton verkko tulisivat toimimaan vasta ”huomenna” ja kaiken kukkuraksi respa laskutti minulta ”vahingossa” tuplahinnan ostamastamme vedestä. Seuraavana päivänä siirryimme kulman taakse puolet halvempaan pensionaattiin. Kiinnitin muuten huomiota, että Romaniassa on tapana lupailla olemattomia. Harvassa paikassa on oikeasti langatonta nettiä, vaikka nettisivuilla tai jopa ovessa olevassa tarrassa niin väitetään.

Oradea

Mistä aloittaa? Ehkä päällimmäisin kaupunkia kuvaava adjektiivi on nuhjuinen. Oradeassa on paljon ränsistynyttä kauneutta ja sitten pelkkää ränsistyneisyyttä. Kaupungin kukoistuskausi oli La belle époque, 1900-luvun alku, jolloin myös tämä video on kuvattu. Suurin osa vanhan kaupungin rakennuksista on noussut 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Tyyli on samaa kuin muualla Keski-Euroopassa. En ole toistaiseksi päässyt käymään Wienissä, mutta olen kuullut sanottavan, että Budapest on hyvin samanlainen kuin Wien, joskin ränsistyneempi. Oradeassa on samaa ylevyyttä pienemmässä mittakaavassa (200 000 asukasta), mutta vielä Budapestiäkin huonommassa kunnossa. Rahaa kunnostuksiin ei yksinkertaisesti ole. Yllättävää kyllä, keskustan kauniit vanhat talot eivät ole rikkaiden vaan köyhimmän kansanosan asuttamia ja eihän heillä tietenkään ole varaa restauroida kotejaan. Tässä esimerkkinä muutama kuva vanhasta kaupungista, tosin kuvissa näkyvät rakennukset ovat kaupungin tärkeimpiä maamerkkejä ja siten kunnostettuja.





























Keskustaa lukuun ottamatta koko muu kaupunki – ökyrikkaiden kansoittamaa kukkulan rinnettä lukuun ottamatta – koostuu hämmästyttävän rumista kerrostaloista. Ihmiset asuvat melko ahtaasti ja tavallinen työssäkäyvä ei voi unelmoidakaan omistusasunnosta, josta voi joutua pulittamaan 150 000 euroa. Kaikki romanialaisen ystävät ovat akateemisesti koulutettuja, mutta heidän keskimääräiset kuukausiansionsa ovat vain noin 300 euroa. Erityisesti opettajat ovat todellisessa palkkakuopassa. Palkkoihin nähden hintataso on täällä todella korkea, esimerkiksi maito maksaa sen saman euron litralta kuin Suomessakin ja bensan litrahintakin on yli euron. Suomalaisella tutkimusapurahalla täällä elää silti kuin ruhtinas. Suhaamme paikasta toiseen aina taksilla, sillä kyyti maksaa keskimäärin pari euroa. Eilen illastimme kaupungin ulkopuolella luksusravintolassa. Kolmen hengen illallinen juomineen kustansi yhteensä reilut 40 euroa.

Majapaikkamme täällä on Suciun täysihoitola. Romanialaisen vanhemmat ja veli asuvat kerrostalokolmiossa, joka on hiljattain remontoitu lattiasta kattoon. Vanhemmat ovat yrittäjiä, joiden toimenkuva on maakauppa. Muutama kaupan välittäminen vuodessa riittää pitämään heidät leveässä leivässä. Päiväsaikaan molemmat ovat yleensä kotona. Isä-Suciua en silti ole onnistunut neljän vuorokauden aikana näkemään enempää kuin tervehtimisten verran. Suurin syy piileskelyyn lienee kielitaidottomuus. Äiti-Suciua ei englannin taitamattomuus vaivaa, vaan hän jutustelee iloisesti minulle romaniaksi. Osan ymmärrän, osan en, ja tällöin turvaudumme saksaan (jota en sitäkään ole opiskellut peruskurssia enempää). Tärkeimmistä asioista saan yleensä selvää ja kovasti yritän vastailla kahta sanaa pitemmillä lauseilla romaniaksi. Äiti-Suciu on varsinainen kodinhengetär, joka kokkaa, tiskaa, siivoaa ja pyykkää päivittäin ja huolehtii kaikin tavoin perheen kolmen miehen hyvinvoinnista. Aamulla hän herää aikaisin laittamaan aamiaista veli-Suciulle, ennen kuin tämä porhaltaa työpaikalleen pankkiin. Sitten on meistä huolehtimisen vuoro. Tällaisten olosuhteiden jälkeen Québec on ollut romanialaiselle kotitalouskoulun paikka.

Äiti-Suciu loihtii joka päivä toinen toistaan herkullisempia ruokia. Ateria alkaa aina poikkeuksetta keitolla, joka yksistään on monimutkainen ja aikaa vievä valmistaa. Keitot ovat niin tärkeä osa romanialaista keittiötä, että sanalle on romanian kielessä kolme eri vastinetta. Keittoa seuraa pääruoka, joka on aina jotain lihapitoista. Eilen söimme kanaa, josta en itse ikinä saisi yhtä maukasta ja tänään unkarilaistyyppistä makkaroilla höystettyä vihannesmuhennosta ja sen ohessa munakoisosalaattia, jota romanialainenkin on moneen otteeseen valmistanut.

Kovan helteen vuoksi ulkona ei ole erityisen miellyttävää päiväsaikaan, joten olemme jalkautuneet usein vasta illansuussa, jolloin terasseilla on miellyttävää istuskella. EM-jalkapalloa voi seurata joka ikisessä kuppilassa. Yllätykseksi itsellenikin olen innostunut katsomaan jalkapalloa. Alkusarjan jälkeen on itse asiassa tullut nähtyä jokainen ottelu ja tänäänkin olemme menossa katsomaan matsia eräiden ystävien luokse. Huomenna lähdemme Transylvanian kierrokselle. Matkaamme bussilla Sibiuun, josta Sighisoaraan ja Brasoviin ja Clujin kautta takaisin Oradeaan. Luvassa pitäisi olla vuoristomaisemia, keskiaikaisia saksalaisten rakennuttamia kaupunkeja, satulinnoja ja kreivi Draculan synnyinkoti. Vlad Dracula on tosiaan ollut historiallinen henkilö, mutta vampyyrimyytti ovat liitetty häneen paljon myöhemmin. Draculan kotiseudusta lisää tuonnempana, olettaen että hotelleissamme on internet-yhteys.

Kohti itä-Eurooppaa

Entisiä kommunistimaita yhdistää ynseä asiakaspalvelu. Pohjois-Amerikasta juuri saapuneelle kontrasti on entistäkin jyrkempi. Budapestissa rahanvaihtotädin katse oli murhaava, kun kehtasin tulla hänen rauhaansa häiritsemään. Ylipäänsä asiakkaista halutaan päästä mahdollisimman nopeasti eroon ja jos ei muu auta, niin teeskennellään, ettei nenän edessä rasittavia kysymyksiä esittävää turistia edes ole olemassa. Töykeys ei useimmiten haihtunut minnekään edes silloin, kun jätin tippiä. Mutta jos epäystävällisyys ja tunkkainen unkarilainen ruoka ei häiritse, niin Budapest on kerrassaan ihastuttava kaupunki. Kiersin jälleen lempipaikkani, kävelykatu Vaci utcan, kauppahallin sekä linnavuoren katakombeineen. Juhannuspäivänä kaupungin valtasi Taiteiden yö –tyyppinen tapahtuma. Kaikki museot olivat auki yötä myöten, silloista viehättävin oli muutettu kävelykaduksi markkinakojuineen (ainakin oletan, että kyseinen silta on normaalisti autojen käytössä) ja kaikkialle oli pystytetty esiintymislavoja ilmaiskonsertteja varten.

Sunnuntaina oli vihdoin aika ylittää Romanian raja. Suuntasimme rautatieasemalle mielestämme hyvissä ajoin, mutta 45 minuuttia ei riittänyt alkuunkaan lipun ostamiseen. Päätimme maksaa mieluummin ekstraa ja ostaa lipun junasta, kuin odotella helteessä laukkujen kanssa seuraavaa vuoroa. Matka tulikin junasta ostettuna triplasti kalliimmaksi, sillä en saanut siellä opiskelija-alennusta, lisämaksu oli noin kahdeksan euroa ja loput vaihtorahoista konduktööri sujautti häikäilemättömästi omaan taskuunsa. Eihän siinä ollut kyse suurista summista, mutta moinen röyhkeä varastaminen otti silti pannuun. Romanialainen oli lähinnä hämmästynyt siitä, että se tapahtui Unkarin puolella. Romaniassa junalla matkustaminen on länsimaiselle äärimmäisen halpaa, mutta paikalliset opiskelijat suoriutuvat siitä entistäkin halvemmalla sujauttamalla pari euroa konduktöörin taskuun, niin että tämä katsoo läpi sormien liputtomuutta. Budapestin ja Oradean välillä se ei olisi kuitenkaan onnistunut, sillä virkailijat vaihtuivat useaan otteeseen. Kaupunkien välinen matka on noin 250 kilometriä ja autolla se taittuu kahdessa ja puolessa tunnissa. Hikinen junamatka kesti nelisen tuntia ja rajanylitys oli yllättävän nopeaa. Oradea on ensimmäinen kaupunki Romanian puolella, vain 8 kilometriä rajalta.
Suomessa ukkosta esiintyy kai enemmän kuin eteläisemmässä Euroopassa. Tämä ei perustu mihinkään faktatietoon, vaan ihan omiin mielikuviin. Vähänkin lämpimämpi sää Suomessa purkautuu aina ukkosena. Muualla helteet saattavat jatkua keskeytyksettä viikkotolkulla. Tämänpäiväinen 37 asteen helle tuntui kuitenkin tavallistakin tukalammalta ja ilma seisovalta, paksulta ja raskaalta, joten arvelin sen ihan oikein enteilevän ukonilmaa. Nyt jyrinä kuuluu jo ja ikkunasta puhaltaa ensimmäinen raikas tuulenvire. Katson parhaimmaksi sulkea tietokoneen ja kertoilla ensivaikutelmiani Oradeasta seuraavalla kerralla.

Lentoyhtiöt vertailussa

Vuosien myötä on tullut koettua useammallakin eri lentoyhtiöllä ja niistä on jäänyt erilaisia muistikuvia. Ehdoton pohjanoteeraus on parin vuoden takaa Syrian Arab Airlines, joka tuntui pysyvän ilmassa pikemminkin Allahin suopeudesta kuin ammattitaidosta. Nousun ja laskun aikana raivonnut myrsky saattoi osaltaan vaikuttaa kokemukseeni, mutta tuimilta arabeilta oli muutenkin täysin hakusessa amerikkalainen ylitsevuotava palvelualttius ja turvallisuuskäytännöt. Hädin tuskin uskalsin liikahtaa tuolissani stuertin pistävän pahansuovan katseen alla.

Toisessa päässä kärkisijaa on pitänyt British Airways sekä palvelun että matkustusmukavuuden osalta. Kaukolentojen koneet ovat kuin valtamerilaivoja, tilavan ja avaran tuntuisia, vaikka faktista jalkatilaa tuskin on enempää kuin muuallakaan (täytyykin jatkossa kulkea mittanauhan kanssa). Lisäpisteitä tulee siitä, että kullakin matkustajalla on oma näyttö, josta valita haluamansa elokuva tai musiikkia. Vakavastiotettavia elokuvia on valitettavasti hankala seurata, sillä kertakäyttökuulokkeet ovat halpalaatua ja lentokoneen taustamelu peittää alleen ylevän dialogin. Egyptiin mennessä näin Coenin veljesten kehutun No Country For Old Men –epookin, vaan en kuullut. Täytyykin katsoa kyseinen leffa joskus toiste, josko puhetta ymmärtämällä henkilöiden motiivit toimia aukenisivat paremmin. Siispä on syytä valita jokin täysin turhanpäiväinen viihdyke, kuten äsken näkemäni turhake Wedding Singer. Siinä oli sentään kasarikampauksia, -vaatteita ja Billy Idol. Joka tapauksessa pääasia on, että saa itse valita roskaleffansa eikä tuijottaa apaattisena lentoyhtiön valitsemia ”koko perheen elokuvia”. Kyseinen käsite tarkoittaa leffoja, jotka eivät aiheuta pahennusta herkkähipiäisissä ja jotka ovat niin teflonia, että kukaan perheen jäsenistä ei niistä erityisemmin innostu. Viime syksynä lähes traumatisoiduin, kun jouduin pakosta katsomaan sen kammottavan siirappisen ja teeskennellyn amerikkalaisia perusarvoja uhkuvan tekeleen miehestä, joka ryhtyy rakentamaan arkkia. Evan Almighty taisi olla hukatun kaksituntisen nimi.

Air Canadasta olen nurissut huonojen asiakaspalvelukokemusten vuoksi. Mutta tämänpäiväisen kokemukseni perusteella yhtiö kilpailee ykkössijasta. BA:n tavoin kone oli moderni ja avara, elokuvavalikoima ja jopa ruoka kohtalaisen hyvää, mutta tässä koneessa näin ensimmäistä kertaa asian, jota olen usein kaivannut. Jokaisessa penkissä näytön vieressä oli pistorasia, johon kannettavansa sai kytkettyä ja niin ollen käytettyä sitä pidempään kuin rapiat pari tuntia, mikä on oman akkuni kesto. Nettiin ei sentään päässyt, mutta siitä huolimatta riemullani ei ollut rajoja ja seitsentuntinen lento meni hujauksessa. Yöunet jäivät väliin, mutta eiköhän tässä silti jaksa iltaan asti. ”Yö” kesti muutenkin vain kolmisen tuntia, illallisen roskien korjaamisesta aamupalan tarjoamiseen asti. Erikoista tämä itään päin matkustaminen. Kirjoitan tätä Frankfurtin lentokentällä, joka sivumennen sanoen lentokenttävertailussani ei sijoitu kovin korkealle muuten kuin kauppojen osalta. Saksassa kun ollaan, niin johan jokaisessa pöydässä ympärilläni nautitaan aamiaiseksi olutta. Aamiaislistalla on muutenkin bratwursteja eri variaatioina. Ah, Eurooppa.

je me souviens, je me souviendrai

Vuosi Kanadassa on takana ja on aika tehdä jonkinlainen tilinpäätös. Monet ovat arvelleet, että on varmaan haikeata lähteä täältä. Itse asiassa ei ole. Osittain varmaan siksi, että en koe erityisemmin juurtuneeni tänne ja osittain siksi, että tiedän viettäväni täällä aikaa myös ensi vuonna. Siksi ei ole ollut pakottavaa tarvetta juosta vielä hiki hatussa läpi lempipaikkoja viimeistä kertaa. Orleansin saarelle voin mennä viettämään kaunista kesäpäivää ensi vuonnakin ja lempiravintolanikin ovat kaikki paikallaan vielä seuraavalla kerralla. Joitain pieniä juttuja jään toki kaipaamaan, kuten lähileipomoa, josta harva se aamu on kipaistu hakemassa tuoreet leivät tai croissantit.

Päällimmäisenä tunteena on tyytyväisyys siitä, että päätin lähteä vuodeksi lähes toiselle puolelle maailmaa ja kaiken lisäksi ypöyksin. Ei se ollut ihan helppoa varsinkaan alkuun, mutta kokemus on tuonut varmuutta ja iloa siitä, että pärjään monenlaisissa olosuhteissa vieraassa maassa. Ranskaa en oppinut niin paljon kuin olin odottanut, mutta sentään pärjään sillä arkitilanteissa.

Myös töiden suhteen vuosi on ollut hyödyllinen, ennen kaikkea siksi, että olen päässyt tutustumaan toisenlaiseen tapaan tehdä tutkimusta - paljon teksti- ja kielilähtöisempään kuin Helsingissä, jonka tutkimuskulttuuri on hyvin amerikkalaisvaikutteista. En laita niitä arvojärjestykseen, mutta itse koen kiinnostavammaksi sen tyylin, minkä olen jo aiemmin omaksunut. Lavalin kirjastoon tutustuttuani silmäni ovat avautuneet myös sen suhteen, miten puutteellisin eväin olen aiemmin työtäni tehnyt. Helsingin kirjaston valikoima ei riitä alkuunkaan väitöskirjaa varten. Täältä on löytynyt melkein kaikki, mitä olen etsinyt ja ne loputkin olen saanut kätevästi hankittua kaukolainoina muista kirjastoista. Se on ilmainen palvelu toisin kuin Helsingissä, jossa ulkomailta lainaan tilatusta kirjasta pitää pulittaa 25 euroa/kappale!

Tulin tänne yksin, mutta lähden pois kaksin. En osannut odottaa, että rakastuisin oikein toden teolla, mutta niin vain kävi ja olen siitä onnellinen. Jotkut tarkkaavaiset blogini lukijat osasivat aavistaa draaman kaaren jo ennen minua.

Juuri nyt olen väsynyt koko päivän jatkuneesta pakkaamisesta ja siivoamisesta, mutta onnellinen huomenna odottavasta paluulennosta Suomeen. Kiva päästä taas kotiin, jossa odottavat tutut ja ennen kaikkea omat tavarat, puhumattakaan keittiöstä, jossa ei tarvitse käyttää jatkuvasti luovuutta korvatakseen puuttuvat välineet. Erityisen mukavaa on nähdä ystäviä uusine lapsineen, vauvamahoineen tai kaljuineen sekä palata ihan oikean ja eläväisen työyhteisön pariin.

Aion kirjoittaa blogia jatkossakin, ehkä vähän harvemmalla tahdilla. Kesällä matkustan kuukaudeksi Romaniaan ja arvelen sieltä riittävän tarinoitavaa. Ja kyllähän arjessa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista missä tahansa.

mietteitä sopeutumisesta

Viime aikoina on vaihteeksi ollut paljon rientoja. Oli kolmekymppissynttärit, hummeri-ilta, päivänpaistattelua professorin kattoterassilla (en muuten koskaan ole ollut yhtä upeassa vanhassa kaupunkilaisasunnossa) sekä ylipäänsä suomalaisvieraiden isännöintiä. Saattelin poijjaat kentälle tiistaina ja noudin sieltä äidin keskiviikkona.

Taisin joskus aiemmin luonnehtia paikallisia ihmisiä hitaasti lämpeneviksi. Tarkoitan, että päällisin puolin he ovat ystävällisiä, mutta hyvää päivää -tuttavuutta syvällisempään vuorovaikutukseen he ryhtyvät vasta pitkään tuumailtuaan. Olen ollut täällä yhdeksän kuukautta, mutta vasta aivan viime aikoina olen päässyt muutamien työkavereiden kanssa kiusallisten ja jäykkien ensivisiittien yli hapuilemaan alkavaa kaveruutta. Nyt tuntuu siltä, että jos jäisin tänne pitemmäksi aikaa, olisi olemassa aineksia tasa-arvoisen ja vastavuoroisen sosiaalisen verkoston syntymiseen, joka ei perustu yksinäisen ulkomaalaisen säälimiseen tai eksotiikan nälkään.

Yksi viimeaikaisista viihtyisistä illoista oli työkaverini Sergen luona. Hän kutsui minut, romanialaisen sekä kaksi suomalaista vierastani illalliselle ja osoitti häkellyttävää vieraanvaraisuutta. Tarjolla oli hummereita, joita täältä saa inhimilliseen hintaan, toisin kuin Euroopassa. Serge kertoikin, että Ranskassa asuessaan he raaskivat ostaa hummereita vain kahdesti. Silloinkin ne oli tuotettu Kanadasta. Täällä Quebecissä he sen sijaan syövät hummereita sesonkiaikaan viikottain. Saksiniekkojen parissa riitti puuhasteltavaa niin, että melkein tuli uudestaan nälkä yrittäessä availla otuksen eri osia. Hummereiden jälkeen saimme maisteltavaksi paikallista oivallista late harvest -viiniä ja jälkiruoaksi paistettiin isoisää, jota grandpère kirjaimellisesti tarkoittaa. Se on lähinnä munkkitaikinaa muistuttava seos, joka rasvan sijaan paistetaan kiehuvassa vaahterasiirapissa. Lopuksi isäntä antoi vielä pojille kotiinviemiseksi vaahterasiirappia ja -sokeria. Kuvassa romanilainen tutkii hummerinsa sukupuolta.

Ihmisten lisäksi huomaan hiljalleen tottuneeni täällä asumiseen myös muilta osin. Tiedän esimerkiksi, mistä voin ostaa ruisjauhoja, missä elokuvateatterissa näytetään dubbaamattomia ulkomaalaisia elokuvia, millä pysäkillä jäädä pois minnekin mentäessä tai mistä ostaa konserttilippuja. Olo ei ole enää samalla tavalla avuton ja ulkopuolinen kuin aikaisemmin. Lähikaupan kassakin on vasta viime viikkojen aikana alkanut tervehtiä minua samalla tuttavallisella sävyllä kuin muita vakioasiakkaita kysellen kuulumisia ja tiedustellen, että onko minulla oma kassi mukana (tympääntyneenä muovipussisaasteeseen kuljetan yleensä mukana kankaista kauppakassia - kiitos Society of Biblical Literaturen, jonka konferenssikassit ovat juuri sopivan tilavia ja kestäviä siihen tarkoitukseen). Vaahterasiirappipekoni ja poutine maistuvat nykyään erinomaisesti. Kaiken kaikkiaan olen alkanut sopeutua. Se vaati kuitenkin enemmän kuin puoli vuotta. Sopeutumisella en silti tarkoita, että haluaisin jäädä tänne pysyvästi. Nyt kaipaan Helsinkiin, mutta olen utelias kokemaan myös muita kaupunkeja ja maita asuinpaikkanani.

kolmetoista vuotta, ihan suotta

Niin kauan on jo aikaa kulunut Suomen ensimmäisestä ja ainoasta jääkiekon mm-kultamitalista. Uusintaa on toivottu ja odotettu, mutta niin vain odotukset täytyi jälleen kohdistaa seuraavaan vuoteen. Luvalla sanoen Leijonat ovat pelanneet koko turnauksen niin huonoa kiekkoa, että on ihme, että joukkue ylti edes neljän parhaan joukkoon. Tai sitten se kertoo jotain muiden joukkueiden tasosta. Näiden kisojen menestyjiähän ovat olleet perinteiset kiekkomaat Sveitsi, Latvia ja Norja. Muut joukkueet ovat muun muassa tahkonneet niin usein alivoimalla maaleja Bäckströmin taakse, että Suomen ylivoima on ollut enemmän kauhun kuin ilon aihe.

USA-ottelun jälkeen tuumasin, että voisin tarjota itselleni syntymäpäivälahjaksi paikan puolivälieräottelun katsomossa. Lippujakin näytti nettilippukaupassa vielä olevan. Mutta ei ollut enää aamulla. Toiveikkaana lähdimmme kuitenkin kohti hallia, jos vaikka sen kulmilla norkoilisi lippuaan myyviä. Meinasi tulla kiire, sillä emme mahtuneet tupaten täyteen bussiin joten jouduimme ravaamaan puolijuoksua jalkaisin hallille, jonne saavuimme kun peli oli jo alkanut. Ihmetys oli suuri, kun lippuja olikin saatavilla lippuluukulla. Lehterille kivuttuamme emme enää pitäneet sitä ihmeenä, sillä hallissa oli tyhjää vaikka kuinka. Tiedä häntä miksi varausjärjestelmä väitti ottelua loppuunmyydyksi. 57 dollaria ei ole lainkaan paha summa mm-semifinaalista, mutta kyllä siihen hintaan olisi pitänyt nähdä edes yksi Suomen maali. Ei auta, Venäjä oli kertakaikkiaan parempi joukkue ja sen tekemät maalit olivat komeita. Perun aikaisemmat puheeni siitä, että kotisohvalta ottelun näkisi paremmin. Kyllä vaan paikan päältä peliä hahmottaa kokonaisuutena paremmin, vaikka olimmekin lähellä katonrajaa. Suomalaiskannattajia oli yllättävän vähän. Tuntui, että jopa ruotsalaispaitaisia katsojia oli enemmän kuin suomalaisia, venäläismassoista puhumattakaan.
Kuikuilimme uteliaana Mertarannan koppia, mutta se ei osunut silmiimme. Sen sijaan satuimme kävelemään Ylen kisastudion ohi. Itse asiassa bongasin Tapio Suomisen kaljun jo hallin toisesta päästä. Tässä kuva kulisseista, olkaa hyvä.