Enimmäkseen tulee vietettyä aikaa samanmielisten ihmisten kanssa. Parhaimmilla ystävilläni on samantyyppiset arvot ja näkemykset tärkeinä pitämiini asiohin. Jopa työkavereiden kanssa olemme monista asioista hyvin samoilla linjoilla, mitä nyt joistain pienistä poliittisista eroista tulee naljailtua kahvipöydässä. Siksi onkin virkistävää ja haastavaa keskustella välillä toisella tavalla ajattelevien kanssa. Omat argumentit terävöityvät ja samalla ravistautuu irti siitä harhasta, että kaikkihan näin ajatettelevat.
Edellisessä postauksessa mainitsin romanialaispariskunnan, jotka ovat vastikään muuttaneet Quebeciin. Eilen istuimme heidän luonaan iltaa, joka venähti pitkäksi kun ajauduimme väittelemään siten, että yksi teema johti toiseen. Isäntämme ovat koulutettuja, kriittisiä ja ajattelevia, mutta monista heidän asenteistaan näkyi se, miten ympäröivästä yhteiskunnasta omaksutut näkemykset on helppo nielaista sellaisenaan, kyseenalaistamatta. Sama näkyy varmasti myös minusta, suomalaisuuteni, eurooppalaisuuteni, luterilaisuuteni ynnä muut taustallani vaikuttavat ryhmät varmasti selittävät, miksi pidän joitakin asioita itsestäänselvyytenä.
Otetaan esimerkiksi vaikka romanikysymys. Kaikki tapaamani romanialaiset ovat puhuneet romaneista sävyyn, joka minun korvaani kuulostaa rasistiselta. Romaniassa on romaneja parisen miljoonaa ja he ovat köyhintä ja yhteiskuntaan integroitumattominta kansanosaa. Romanit ovat siis romanialaisille ongelma, joka pitää jotenkin ratkaista. Ulkoministeri ehdottikin taannoin ratkaisuksi kaikkien romanien lähettämistä Egyptin autiomaahan. Tämä kertonee keskustelun tasosta jopa korkeimpien poliittisten päättäjien keskuudessa. Isäntiemme mielestä romanit ovat laiskoja, työntekoa karttavia ja varasteluun taipuvaisia. Tarkensivat sentään, että eivät pidä näitä geneettisinä taipumuksina, vaan romanikulttuurin tuotteina. Vielä jäi ilmaan kysymys siitä, mikä on syy ja mikä seuraus. Voisiko romanien vuosisatainen syrjiminen olla johtanut siihen, että romanikulttuurissa ihaillaan enemmän valtayhteiskunnasta eristäytyvää elämäntapaa, johon koulutus ja työnhaku ei kuulu?
Toinen kuuma peruna oli seksuaalivähemmistöt ja sen määrittely, mikä on normaalia. Romaniassa homoseksuaalisuus oli vielä viisi vuotta sitten kriminalisoitu lailla, joten asenneilmasto ja keskustelun taso on siellä jotakuinkin sama kuin kolme vuosikymmentä sitten Suomessa. Ja tietenkin kirkonmiehet vaativat voimakkaimmin rikospykälän säilyttämistä.
Kolmas väittelyn aiheemme oli minulle yllätys, sillä kaikki kolme romanialaista pöydän ympärillä olivat sitä mieltä, että ihmisestä johtuvaa ilmastonmuutosta ei ole olemassa. Puhuivat ilmaston luontaisesta pitkän aikavälin lämpötilanvaihteluista, asiantuntijoista, jotka esittävät vastakkaisia näkemyksiä, yhden asian ja yhden totuuden ilmapiiristä, jossa ilmastonmuutosskenaariot ovat vallanneet apokalyptisen uskonnon aseman. Väittivät, että he eivät voi uskoa tutkimuksiin, joita eivät voi itse todentaa, koska eivät ole ilmastontutkimuksen spesialisteja. Minä pidin tätä tarpeettomana kyynisyytenä. Miten valtioiden tasolla koskaan voitaisiin tehdä päätöksiä yhtään mistään, jos poliitikot eivät voisi luottaa asiantuntijalausuntoihin, joiden perusteella päätöksiä valmistellaan? Yksi piti hybriksenä sitä, että ihminen kuvittelee kykenevänsä hallitsemaan ilmastoakin. Tässä olikin suurin eromme: ne, jotka eivät usko ihmisen vaikuttaneen ilmastonmuutokseen, pitävät naurettavana pyrkimyksiä säädellä luontaista muutosta. Minä puolestani näen asian niin, että valistuksen ja teollistumisen aikakaudesta alkanut kehitysusko on vihdoin saavuttanut lakipisteensä ja on havahduttu huomaamaan sen seuraukset. Pyrkimykset hillitä ilmastonmuutosta eivät näen ollen ole ylpeyttä, vaan häpeää, huonoa omaatuntoa ja tarvetta saada korjatuksi edes osa itse aiheutetuista tuhoista.
Jossain vaiheessa kävi ilmi, että Romaniassa koko kysymys ilmastonmuutoksesta ei ole juurikaan esillä, joten kukaan heistä ei ollut lukenut tai keskustellut asiasta erityisen paljoa. Suomessahan aiheelta ei ole voinut välttyä viimeisten vuosien aikana. Totta on, että kriittisille kommenteille ei ole mediassa ollenkaan sijaa, kukapa meillä enää uskaltaisi kritisoida ilmastonmuutoksen olemassaoloa. Juuri siksi olinkin niin hämmentynyt huomatessani, että peruslähtökohdastakin voidaan olla eri mieltä.
lauantai 15. marraskuuta 2008
torstai 13. marraskuuta 2008
eespäin, ylöspäin, kotiin päin
Sain käyttööni pyörän. Se ei ole ihan aikuisten kokoa ja vaihteet runksuvat, mutta kyllä sillä eteenpäin pääsee ja jarrutkin pelittävät riittävästi. Pyörän avulla kaupungista tulee helpommin saavutettava. Viikon verran ehdin kulkea jalkaisin yliopistolle ja takaisin, 45 minuuttia suuntaansa, ja muuta ei sitten enää jaksanutkaan. Pyörällä saman matkan sujauttaa paljon nopeammin. Onnekseni matka on tasamaata, mitä työmatka Helsingissä ei todellakaan ole. Sen sijaan kauppareissu vaatii laskeutumista vuorenrinnettä alas ja vastaavasti paluu on joko maitohapoille vetävän pitkän ylämäen kautta tai 95 askelmaa portaita ylös, mikä sekin vie mehut ihan kiitettävästi. Hyötyliikuntaa on toisin sanoen tarjolla runsain mitoin. Nyt toivon, että talven tulo lykkääntyy mahdollisimman pitkälle, jotta voin jatkaa pyöräilyä. Lumen tultua en enää uskalla liikenteen sekaan. Pyöräteitä ei juurikaan ole, mutta onneksi tie yliopistolle ei ole liian vilkkaasti liikennöity ja autoilijat ottavat muut kulkijat huomioon.
Bussilla kulkemista pyrin minimoimaan siitä syystä, että en ole enää oikeutettu opiskelijahintaiseen kuukausilippuun. Normaali hinta on 75 dollaria, mikä tuntuu turhan suolaiselta. Kertalippu maksaa vähän vähemmän kuin Helsingissä, mutta niistäkin kertyy äkkiä sievoinen summa. Eikä bussi muutenkaan ole mahdottoman mukava. Olin jo unohtanut, miten tupaten täynnä ne ovat, varsinkin iltaisin yliopistolta tullessa. Busseissa ei muuten saa kuljettaa lastenvaunuja, sillä niissä ei ole varattu tilaa vaunuille niin kuin suomalaisissa busseissa. Tutustuimme vastikään naapurustoon muuttaneeseen romanialaisperheeseen. Mies käy töissä yliopistolla, mutta nainen on käytännössä sidottu kotiin, sillä autottomana hän ei pääse lapsensa kanssa minnekään kävelyetäisyyttä pitemmälle. Ei ihmekään, että Kanada ei näyttäydy heille mitenkään hohdokkaana maana.
Bussilla kulkemista pyrin minimoimaan siitä syystä, että en ole enää oikeutettu opiskelijahintaiseen kuukausilippuun. Normaali hinta on 75 dollaria, mikä tuntuu turhan suolaiselta. Kertalippu maksaa vähän vähemmän kuin Helsingissä, mutta niistäkin kertyy äkkiä sievoinen summa. Eikä bussi muutenkaan ole mahdottoman mukava. Olin jo unohtanut, miten tupaten täynnä ne ovat, varsinkin iltaisin yliopistolta tullessa. Busseissa ei muuten saa kuljettaa lastenvaunuja, sillä niissä ei ole varattu tilaa vaunuille niin kuin suomalaisissa busseissa. Tutustuimme vastikään naapurustoon muuttaneeseen romanialaisperheeseen. Mies käy töissä yliopistolla, mutta nainen on käytännössä sidottu kotiin, sillä autottomana hän ei pääse lapsensa kanssa minnekään kävelyetäisyyttä pitemmälle. Ei ihmekään, että Kanada ei näyttäydy heille mitenkään hohdokkaana maana.
lauantai 8. marraskuuta 2008
maisemanvaihdos
Olen taas vaihtanut mannerta seuraavaksi pariksi kuukaudeksi Pohjois-Amerikkaan. Viimeisen vuoden aikana on tullut reissattua käsittämättömän paljon: lasken käyneeni yhdeksässä maassa. Sen lisäksi, että olen kuormittanut ympäristöä luvattoman paljon, lentokenttäelämä on koulinut minua kärsivällisemmäksi. Pinnani ei enää kiristy jatkuvasta odottelemisesta ja olen oppinut suorastaan nauttimaan seinän tuijottamisesta. Tälläkin kertaa matka ovelta ovelle vei 18 tuntia. Sitten viime näkemän Québecin lentokentästä on remontoitu ihan oikeasti uskottavan kansainvälisen lentokentän oloinen näköalakahviloineen päivineen. Edellinen versio muistuttikin lähinnä Tikkakosken lentokenttää 80-luvulla.
Olen aina välillä leikitellyt ajatuksella, että omistaisin kakkoskoteja maailmalla. No, nyt minulla tavallaan on toinen asunto Québecissä, mutta se ei ihan muistuta mielikuvien loftia Manhattanilla tai merenranta-asuntoa Kreikassa. Jos viimevuotinen kämppäni oli hyytävän kylmä, niin tämä romanialaisen nykyinen asunto muistuttaa lähinnä saunaa. Lämmitystä ei pääse itse säätelemään, joten ylimääräinen kuumuus pitää karkottaa pitämällä ikkunoita auki. Miten ihanan energiatehokasta! Jääkaappikin sanoi itsensä irti tänne saavuttuani. Jostain syystä se jäähdyttää vain puoliteholla, niin että siellä ei oikein uskalla säilyttää pilaantuvia ruokia. Jäätelökin sulaa pakastimessa. Sama pakastinongelma minulla oli muuten viime vuonnakin, mutta tälläkään kertaa vuokrantajaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Keittokomero on pienimmästä päästä mitä olen nähnyt ja kanadalainen tapa sijoittaa leittiöön vain yksi lavuaari tekee tiskaamisesta haastavaa. Ilmeisesti sen oletetaan tapahtuvan juoksevan veden alla. Tai sitten brittityyliin jättää astiat huuhtelematta.
Muilta osin asunto on kyllä kiva. On lautalattiat ja komeroita vaikka muille jakaa (eikä taaskaan tavaraa, mitä säilyttää komeroissa). Sijainti on noin puolivälissä keskustan ja yliopiston välillä, mikä käytännössä tarkoittaa, että kaikkialle on pitkä matka. Helsingissä kuljin työmatkat pyörällä, mutta täällä pyrin kävelemään mahdollisimman paljon, vaikka kävely ei olekaan mikään lempilajini. Siinä etenee niin tuskastuttavan hitaasti... Toissapäivänä kävin jalkaisin yliopistolla ja illalla syömässä vanhan kaupungin tuntumassa, joten kilometrejä kertyi kolmetoista. Nyt on hyvä reippailla, kun talvi ei ole vielä saapunut. Ensimmäiset pari päivää tuloni jälkeen oli outo lämmin jakso, jolloin kuljin t-paidassa ja ehdin jo harmitella, etten ollut ottanut mukaani kuin talvitakkeja. Mutta jo eilisiltana talvipalttoo ei ollut yhtään liikaa, kun pohjoisen puhuri näytti mistä tuulee ja toi mieleen ikävimpiä muistoja viime talvesta. Sanottakoon vielä kerran, että vihaan Kanadan ilmastoa. Joka väittää, että tuuli tekee Helsingin talven kylmäksi, ei ole kokenut vielä mitään. Helsingin talvi voittaa Québecin vastaavan 6-0. Tai ehkä 5-1, sillä keskitalven päivien valoisuus piristää hieman. Olen joka tapauksessa optimoinut oleskeluni ajankohdan siten, että olen poissa Suomesta pimeimmän loppusyksyn ajan ja pakenen Kanadasta takaisin sitten, kun talvi toden teolla alkaa täällä.
Ensimmäiset päivät ovat hurahtaneet pienten askareiden parissa. On hankittu kirjastokortti ja työhuoneen avain ja tarjottu työkavereille vastaleivottuja korvapuusteja. Ja tietenkin sisustettu asuntoa. Romanialainen ei ole kaivannut suihkuverhoa tai eteisen mattoa (tai astiankuivaustelinettä!), mutta omasta mielestäni tällaiset pienet asiat tekevät asunnosta viihtyisämmän, käytännöllisemmän ja kodinomaisemman. Hankimme jopa lankapuhelimen, sillä nettiyhteyttä ei saanut ilman lankapuhelinsopimusta ja jos sellaisesta palvelusta kerran maksaa kuukausimaksua, niin saman tien puhelinta voisi käyttääkin. Paikallispuhelut ovat täällä ilmaisia, myös paikalliset kännykkäliittymät mukaanlukien - tai siis eivät ilmaisia, mutta kuuluvat kuukausipakettiin. Ja netti on siis aina sidoksissa joko puhelimeen tai kaapelitelevisioon. Ilman jompaakumpaa ei verkkoon ole asiaa. Nettisopimukset näyttävät myös aina olevan vuoden mittaisia määräaikaisia, joista eroon pääseminen aikaisemmin tulee kalliiksi. Eräs työkaverini oli joutunut huolehtimaan kuolleen setänsä jäämistöstä ja oli saanut 250 dollarin laskun irtisanottuaan nettisopimuksen. Vasta kymmenien puhelujen jälkeen firma suostui olemaan laskuttamatta kuollutta henkilöä.
Olen aina välillä leikitellyt ajatuksella, että omistaisin kakkoskoteja maailmalla. No, nyt minulla tavallaan on toinen asunto Québecissä, mutta se ei ihan muistuta mielikuvien loftia Manhattanilla tai merenranta-asuntoa Kreikassa. Jos viimevuotinen kämppäni oli hyytävän kylmä, niin tämä romanialaisen nykyinen asunto muistuttaa lähinnä saunaa. Lämmitystä ei pääse itse säätelemään, joten ylimääräinen kuumuus pitää karkottaa pitämällä ikkunoita auki. Miten ihanan energiatehokasta! Jääkaappikin sanoi itsensä irti tänne saavuttuani. Jostain syystä se jäähdyttää vain puoliteholla, niin että siellä ei oikein uskalla säilyttää pilaantuvia ruokia. Jäätelökin sulaa pakastimessa. Sama pakastinongelma minulla oli muuten viime vuonnakin, mutta tälläkään kertaa vuokrantajaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Keittokomero on pienimmästä päästä mitä olen nähnyt ja kanadalainen tapa sijoittaa leittiöön vain yksi lavuaari tekee tiskaamisesta haastavaa. Ilmeisesti sen oletetaan tapahtuvan juoksevan veden alla. Tai sitten brittityyliin jättää astiat huuhtelematta.
Muilta osin asunto on kyllä kiva. On lautalattiat ja komeroita vaikka muille jakaa (eikä taaskaan tavaraa, mitä säilyttää komeroissa). Sijainti on noin puolivälissä keskustan ja yliopiston välillä, mikä käytännössä tarkoittaa, että kaikkialle on pitkä matka. Helsingissä kuljin työmatkat pyörällä, mutta täällä pyrin kävelemään mahdollisimman paljon, vaikka kävely ei olekaan mikään lempilajini. Siinä etenee niin tuskastuttavan hitaasti... Toissapäivänä kävin jalkaisin yliopistolla ja illalla syömässä vanhan kaupungin tuntumassa, joten kilometrejä kertyi kolmetoista. Nyt on hyvä reippailla, kun talvi ei ole vielä saapunut. Ensimmäiset pari päivää tuloni jälkeen oli outo lämmin jakso, jolloin kuljin t-paidassa ja ehdin jo harmitella, etten ollut ottanut mukaani kuin talvitakkeja. Mutta jo eilisiltana talvipalttoo ei ollut yhtään liikaa, kun pohjoisen puhuri näytti mistä tuulee ja toi mieleen ikävimpiä muistoja viime talvesta. Sanottakoon vielä kerran, että vihaan Kanadan ilmastoa. Joka väittää, että tuuli tekee Helsingin talven kylmäksi, ei ole kokenut vielä mitään. Helsingin talvi voittaa Québecin vastaavan 6-0. Tai ehkä 5-1, sillä keskitalven päivien valoisuus piristää hieman. Olen joka tapauksessa optimoinut oleskeluni ajankohdan siten, että olen poissa Suomesta pimeimmän loppusyksyn ajan ja pakenen Kanadasta takaisin sitten, kun talvi toden teolla alkaa täällä.
Ensimmäiset päivät ovat hurahtaneet pienten askareiden parissa. On hankittu kirjastokortti ja työhuoneen avain ja tarjottu työkavereille vastaleivottuja korvapuusteja. Ja tietenkin sisustettu asuntoa. Romanialainen ei ole kaivannut suihkuverhoa tai eteisen mattoa (tai astiankuivaustelinettä!), mutta omasta mielestäni tällaiset pienet asiat tekevät asunnosta viihtyisämmän, käytännöllisemmän ja kodinomaisemman. Hankimme jopa lankapuhelimen, sillä nettiyhteyttä ei saanut ilman lankapuhelinsopimusta ja jos sellaisesta palvelusta kerran maksaa kuukausimaksua, niin saman tien puhelinta voisi käyttääkin. Paikallispuhelut ovat täällä ilmaisia, myös paikalliset kännykkäliittymät mukaanlukien - tai siis eivät ilmaisia, mutta kuuluvat kuukausipakettiin. Ja netti on siis aina sidoksissa joko puhelimeen tai kaapelitelevisioon. Ilman jompaakumpaa ei verkkoon ole asiaa. Nettisopimukset näyttävät myös aina olevan vuoden mittaisia määräaikaisia, joista eroon pääseminen aikaisemmin tulee kalliiksi. Eräs työkaverini oli joutunut huolehtimaan kuolleen setänsä jäämistöstä ja oli saanut 250 dollarin laskun irtisanottuaan nettisopimuksen. Vasta kymmenien puhelujen jälkeen firma suostui olemaan laskuttamatta kuollutta henkilöä.
maanantai 27. lokakuuta 2008
lost in translation
Viime aikoina on tullut käytyä Turussa tutkijakoulun symposiumissa, äänestettyä ja puisteltua päätä Perussuomalaisten menestykselle. Mutta ei siitä sen enempää. Tällä kertaa mielen päällä on kieli. Käytän nykyisin enklantia päivittäin, mutten tiedä, onko se siitä erityisemmin parantunut. Romanialaisen kanssa tulee laiskaksi, se kun puhuu niin hassulla aksentilla ettei itsekään jaksa skarpata. Ja yleensä meillä on aukkoja sanastossa samojen ilmauksien kohdalla, jolloin joitakin sanoja ei tule koskaan tarkistettua kun toisen epämääräisistä selitysyrityksistä jo tajuaa, mistä asiasta on kyse. Sama pätee molemmin puolin. Sitten toisaalta suomen kielessä on paljon ilmaisuja, jotka eivät taivu muille kielille. Niitä voi kyllä selittää laveasti kiertoilmaisuin (on muuten ihan fakta, että käännösteksti on aina pitempi kuin alkukielinen, käänsipä sitten kummalle kielelle tahansa), mutta yleensä suomenkieliseen sanaan liittyy kuitenkin jokin lataus, joka katoaa käännettäessä. Suomen kielessä on ihastuttavan paljon kuvailevia sanoja ja kaiken kukkuraksi mahdollisuus johtaa yhdestä sanasta uusia lähes loputtomiin (vrt. Käpylä -> käpyläläinen -> käpyläläisyys -> käpyläläistyä). Huvikseni kokosin listaa mieleeni juolahtaneista ilmaisuista, joiden kääntäminen on haasteellista:
änkyrä
tönkkösuolattu
pystyynkuollut
pohjanmaa
kaamos
pelimanni
humputella
lotrata
kaihoisa
pönöttää
imelletty perunalaatikko
talkkuna
patsastella
kaveri (erotuksena ystävälle)
myrtynyt
saunatonttu
puskaraiskaaja
luimistella
lymyillä
ankkalammikko (suomenruotsalaismerkityksessä)
Tuleeko teille mieleen muita ilmaisuja, joiden pitäisi olla tällä listalla? Tai löytyykö jollekin noista ylläolevista iskevä englanninnos?
On myös joitain niin kulttuurisidonnaisia sanontoja, että muunmaalaiset eivät niitä käsitä. Yritin joskus kysyä joltakin jenkiltä, että miten teillä sanotaan "väki vähenee, pidot paranee"? Sain osakseni oudoksuvan katseen ja vastauksen, ettei sellaista ole. Amerikkalaisille on olemassa vain "the more the merrier!"
änkyrä
tönkkösuolattu
pystyynkuollut
pohjanmaa
kaamos
pelimanni
humputella
lotrata
kaihoisa
pönöttää
imelletty perunalaatikko
talkkuna
patsastella
kaveri (erotuksena ystävälle)
myrtynyt
saunatonttu
puskaraiskaaja
luimistella
lymyillä
ankkalammikko (suomenruotsalaismerkityksessä)
Tuleeko teille mieleen muita ilmaisuja, joiden pitäisi olla tällä listalla? Tai löytyykö jollekin noista ylläolevista iskevä englanninnos?
On myös joitain niin kulttuurisidonnaisia sanontoja, että muunmaalaiset eivät niitä käsitä. Yritin joskus kysyä joltakin jenkiltä, että miten teillä sanotaan "väki vähenee, pidot paranee"? Sain osakseni oudoksuvan katseen ja vastauksen, ettei sellaista ole. Amerikkalaisille on olemassa vain "the more the merrier!"
maanantai 20. lokakuuta 2008
jeesus x 4
Erään Keuruulla vietetyn uuden vuoden ratoksi keksimme laatia listan otsikolla "sama jätkä - Jeesuksen 100 nimeä". Rakkaalla lapsellahan on monta nimeä ja Jessellä vielä enemmän. Kokosimme siis ylös kaikki mieleemme tulleet nimitykset Vapahtaja-vainaasta ja saimme kuin saimmekin kasaan tavoitteen mukaiset 100 kutsumanimeä. Hommassa auttoi muun muassa eri herätysliikkeiden lauluperinteiden hyvä tuntemus. Lestadiolaisen laulukirjan ehdoton helmi on muuten "veriylkä". On ihan aiheellinen kysymys, että eikö meillä todellakaan ollut parempaa tekemistä vuoden vaihtuessa... Hauskaa kuitenkin oli ja toivottavasti jollakulla on vielä tuo lista tallessa.
Jeesusta tuli pohdittua eri vinkkeleistä myös äskettäin, kun sain pyynnön kirjoittaa lyhyet jutut neljän eri Uuden testamentin ulkopuolisen evankeliumin (Filippus, Juudas, Maria ja Tuomas) Jeesus-kuvasta uskotoivorakkaus.fi -sivustolle. Seurakuntayhtymän kampanjasta voi toki olla montaa mieltä, mutta nettisivuilla on yllättävän monipuolisesti materiaalia. Nyt sinne on tullut myös pari ensimmäistä noista kirjoituksistani ja tämän ja ensi viikon aikana loputkin. Käykää kurkkaamassa, jos apokryfievankeliumit kiinnostavat.
Da Vinci -koodi sai monet kiinnostumaan gnostilaisista evankeliumeista, mikä itsessään on hyvä asia, mutta niistä väitettiin kyllä aika villejä ja virheellisiä asioita. Erityisesti jäi huvittamaan väite, jonka mukaan gnostilaiset evankeliumit näyttävät Jeesuksen inhimillisen puolen, minkä (katolinen) kirkko pyrki pimittämään suosimalla Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta. Itse asiassa gnostilaisten evankeliumien Jeesus on kaikkea muuta paitsi inhimillinen. Esimerkiksi Juudaksen evankeliumissa maanpäällinen Jeesus tekee välillä katoamistemppuja ja yhtä lailla ilmestyy taas kuin tyhjästä opetuslastensa seuraan. Välillä hän saattaa muuttaa ulkomuotoaan ja näyttäytyä milloin lapsena, milloin vanhuksena. Todella inhimillistä, vai mitä?
Gnostilaisissa evankeliumeissa halutaan usein antaa se vaikutelma, että niiden eriskummalliset opetukset tulevat Jeesukselta itseltään. Niinpä ylösnoussut Kristus jutustelee niissä huomattavasti enemmän kuin Uuden testamentin evankeliumeissa, ikään kuin hänelle olisi vasta kuolleista noustuaan tullut mieleen, että tämäkin asia jäi aiemmin sanomatta. Saimme viime viikolla koptin lukupiirissä luettua loppuun Nag Hammadin kirjastoon kuuluvan Pietarin kirjeen Filippukselle. Siinä asia on esitetty sillä tavalla hauskasti, että opetuslapset kyselevät kaikenlaista ylösnousseelta Jeesukselta, joka aloittaa vastauksensa huomauttamalla, että on jo aiemmin kertonut heille tämän saman. Ihan voi mielessään kuvitella taivaista tulevan äänen, joka huokaisee syvään ja sanoo kyllästyneellä äänensävyllä: "mä oon hei yrittänyt sanoa tätä ainakin miljoona kertaa, mutta kun ei mene kaaliin sitten millään, niin kerrataas taas..." Ei ole helppoa olla Jeesus.
Jeesusta tuli pohdittua eri vinkkeleistä myös äskettäin, kun sain pyynnön kirjoittaa lyhyet jutut neljän eri Uuden testamentin ulkopuolisen evankeliumin (Filippus, Juudas, Maria ja Tuomas) Jeesus-kuvasta uskotoivorakkaus.fi -sivustolle. Seurakuntayhtymän kampanjasta voi toki olla montaa mieltä, mutta nettisivuilla on yllättävän monipuolisesti materiaalia. Nyt sinne on tullut myös pari ensimmäistä noista kirjoituksistani ja tämän ja ensi viikon aikana loputkin. Käykää kurkkaamassa, jos apokryfievankeliumit kiinnostavat.
Da Vinci -koodi sai monet kiinnostumaan gnostilaisista evankeliumeista, mikä itsessään on hyvä asia, mutta niistä väitettiin kyllä aika villejä ja virheellisiä asioita. Erityisesti jäi huvittamaan väite, jonka mukaan gnostilaiset evankeliumit näyttävät Jeesuksen inhimillisen puolen, minkä (katolinen) kirkko pyrki pimittämään suosimalla Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta. Itse asiassa gnostilaisten evankeliumien Jeesus on kaikkea muuta paitsi inhimillinen. Esimerkiksi Juudaksen evankeliumissa maanpäällinen Jeesus tekee välillä katoamistemppuja ja yhtä lailla ilmestyy taas kuin tyhjästä opetuslastensa seuraan. Välillä hän saattaa muuttaa ulkomuotoaan ja näyttäytyä milloin lapsena, milloin vanhuksena. Todella inhimillistä, vai mitä?
Gnostilaisissa evankeliumeissa halutaan usein antaa se vaikutelma, että niiden eriskummalliset opetukset tulevat Jeesukselta itseltään. Niinpä ylösnoussut Kristus jutustelee niissä huomattavasti enemmän kuin Uuden testamentin evankeliumeissa, ikään kuin hänelle olisi vasta kuolleista noustuaan tullut mieleen, että tämäkin asia jäi aiemmin sanomatta. Saimme viime viikolla koptin lukupiirissä luettua loppuun Nag Hammadin kirjastoon kuuluvan Pietarin kirjeen Filippukselle. Siinä asia on esitetty sillä tavalla hauskasti, että opetuslapset kyselevät kaikenlaista ylösnousseelta Jeesukselta, joka aloittaa vastauksensa huomauttamalla, että on jo aiemmin kertonut heille tämän saman. Ihan voi mielessään kuvitella taivaista tulevan äänen, joka huokaisee syvään ja sanoo kyllästyneellä äänensävyllä: "mä oon hei yrittänyt sanoa tätä ainakin miljoona kertaa, mutta kun ei mene kaaliin sitten millään, niin kerrataas taas..." Ei ole helppoa olla Jeesus.
maanantai 6. lokakuuta 2008
ekoilua
Ensi alkuun pahoittelen tämänkertaista angstista ja paatoksellista kirjoitustani.
Viime aikoina ympäristöasiat ovat olleet kovasti mieleni päällä. Eko-omatunnon kolkutus ei taatusti ole sattumaa, sillä ilmastonmuutos, energiansäästö ja päästöjen vähentäminen ovat koko ajan tapetilla. Lehdissä neuvotaan tavallisia tallaajia ekotekoihin. Ekoilu on suorastaan trendikästä ja niinpä markkinavoimat ovat valjastaneet sen uusimmaksi voimakseen. Naistenlehdissä neuvotaan, miten kulutus voidaan suunnata ympäristöystävällisiin tuotteisiin - ja minä kun luulin, että nimenomaan kulutuksen vähentäminen on ekologista. Siitä-ja-siitä vesipullosta menee niin-ja-niin monta senttiä Itämeren suojeluun - mutta pulloveden ostaminen itsessään vesirikkaassa maassa on käsittämättömän typerää. Jopa kertakäyttövaippoja valmistetaan osittain biohajoavasta materiaalista - hyvä suuntaus sinänsä, mutta sekajätteen seassa nämäkään "ekovaipat" eivät pääse maatumaan vaan mädäntyvät tuottaen metaania.
Hesarin artikkelissa kartoitettiin, miten yksittäinen kansalainen voi omilla valinnoillaan eniten vaikuttaa. Merkittävimmäksi yksittäiseksi asiaksi nousi asuntojen lämmitys. Ekosähkö tarkoittaa uusiutuvilla energianlähteillä tuotettua sähköä, joka käytännössä on tuuli-tai vesivoimalla tuotettua. Ympäristöystävällinen sähköntuotanto on Suomessa vielä lapsenkengissä. Mitä useampi ihminen vaihtaa palveluntarjoajaa ekosähköä tuottavaan yritykseen, sitä enemmän ekosähkön tuottamiselle ja kehittämiselle on tarvetta. Toistaiseksi ekosähkö on himpun verran tavallista sähköä kalliimpaa, mutta oman yhden hengen kerrostalotalouttani muutaman euron vuosittainen lisäys ei hetkauta. Niinpä vaihdoin siihen palattuani takaisin Suomeen. Lisää tietoa aiheesta löytyy täältä ja täältä. Noin! Mainospala on tarjottu.
Energialähteen valinnan lisäksi voi tietenkin koettaa vähentää sähkön käyttöään. Hehkulamput energiansäästölamppuihin, turhat valot pois päältä ja kodin elektroniikka käytön jälkeen sammutettuna valmiustilan sijaan. Hesarin jutussa ei kai tarkoituksellisesti mainittu, että kotitalouksien sähkönsäästöpyrkimykset ovat vain hyttysen hyrinää koko kuviota tarkastellessa. Energiansäästöstä puhuttaessa katseet tulisi ensinnä kohdistaa teollisuuteen ja liike-elämään ja siihen voidaan vaikuttaa lähinnä poliittisilla päätöksillä. Jälleen yksi hyvä syy äänestää. Toisinaan kuulee kommentteja, joissa kyseenalaistetaan ekoilu, yhden ihmiset valinnoilla kun on häviävän pienet mahdollisuudet vaikuttaa mihinkään, kun vieressä paperitehtaan koneet raksuttavat täysillä. Onhan se toisinaan masentavaa, mutta enhän tingi muistakaan eettisistä periaatteistani sen varjolla, että joku muu ei niitä noudata.
Energialähteen valinnan jälkeen seuraavaksi kriittisin kohta on liikenne. Tässä kohdin koen piston sydämessäni. Tai paremminkin sarjatulta. Olen elänyt siinä harhaluulossa, että elämäntapani on kohtuullisen ekologista, siinä määrin kuin se voi olla 2000-luvun kaupunkilaisella, joka ei ole valmis tinkimään tietyistä mukavuuksista. Pienituloiselle ekologisuus sopii ihan itsekkäistäkin syistä: sähköä säästämällä säästää myös rahaa. Kierrätän jätteet huolellisesti, kodinkoneiden määrä on minimissä, en omista autoa ja julkisia kulkuvälineitäkin käytän vain silloin, kun en pyöräile. En yleensä ostele turhaa tavaraa (ei siihen olisi varaakaan), ja einesten sijaan teen aina ruoan itse (en tosin osta luomua, vaikka siihen olisi syytä olla varaa). Niinpä tehdessäni tänään Ekotallaaja-testiä, jossa voi laskea oman ekologisen jalanjälkensä, odotin maltillista tulosta. Vaan ei, ekologinen jalanjälkeni on 6,8, mikä vastaa keskivertosuomalaisen tulosta. Tulosta kasvatti melkein puolella yksi ainoa asia: lentomatkustaminen, jota minä reteästi harjoitan yli 50 tuntia vuodessa. Olen toki tiennyt lentämisen olevan saastuttavin liikkumisen muoto, mutta en tajunnut sen olevan näin ratkaisevaa. Luopumalla lentämisestä parantaisin elämäntapani ekologista kestävyyttä 40 prosenttia. Tässä on jotakin, mitä aion tutkiskella sydämessäni jatkossa: onko minun pakko reissata ihan minne tahansa ihan millä tahansa keinoin? Seuraavan vuoden aikana aion vielä olla röyhkeä ja piittaamaton yksilö, jota saa vapaasti syyttää ilmastonmuutoksen etenemisestä, mutta Kanadaan ei vaan pääse junalla. Lentämisen välttäminen on kuitenkin yksi hyvä syy lisää olla muuttamatta pysyvästi toiselle puolelle maapalloa. Yksi ystäväni innostui kutsusta tulla ensi kesänä kyläilemään Romaniaan, mutta ilmoitti kieltäytyvänsä kategorisesti lentämisestä. Kai se sitten tosiaan on mahdollista, matkustaminen muilla keinoin.
Viime aikoina ympäristöasiat ovat olleet kovasti mieleni päällä. Eko-omatunnon kolkutus ei taatusti ole sattumaa, sillä ilmastonmuutos, energiansäästö ja päästöjen vähentäminen ovat koko ajan tapetilla. Lehdissä neuvotaan tavallisia tallaajia ekotekoihin. Ekoilu on suorastaan trendikästä ja niinpä markkinavoimat ovat valjastaneet sen uusimmaksi voimakseen. Naistenlehdissä neuvotaan, miten kulutus voidaan suunnata ympäristöystävällisiin tuotteisiin - ja minä kun luulin, että nimenomaan kulutuksen vähentäminen on ekologista. Siitä-ja-siitä vesipullosta menee niin-ja-niin monta senttiä Itämeren suojeluun - mutta pulloveden ostaminen itsessään vesirikkaassa maassa on käsittämättömän typerää. Jopa kertakäyttövaippoja valmistetaan osittain biohajoavasta materiaalista - hyvä suuntaus sinänsä, mutta sekajätteen seassa nämäkään "ekovaipat" eivät pääse maatumaan vaan mädäntyvät tuottaen metaania.
Hesarin artikkelissa kartoitettiin, miten yksittäinen kansalainen voi omilla valinnoillaan eniten vaikuttaa. Merkittävimmäksi yksittäiseksi asiaksi nousi asuntojen lämmitys. Ekosähkö tarkoittaa uusiutuvilla energianlähteillä tuotettua sähköä, joka käytännössä on tuuli-tai vesivoimalla tuotettua. Ympäristöystävällinen sähköntuotanto on Suomessa vielä lapsenkengissä. Mitä useampi ihminen vaihtaa palveluntarjoajaa ekosähköä tuottavaan yritykseen, sitä enemmän ekosähkön tuottamiselle ja kehittämiselle on tarvetta. Toistaiseksi ekosähkö on himpun verran tavallista sähköä kalliimpaa, mutta oman yhden hengen kerrostalotalouttani muutaman euron vuosittainen lisäys ei hetkauta. Niinpä vaihdoin siihen palattuani takaisin Suomeen. Lisää tietoa aiheesta löytyy täältä ja täältä. Noin! Mainospala on tarjottu.
Energialähteen valinnan lisäksi voi tietenkin koettaa vähentää sähkön käyttöään. Hehkulamput energiansäästölamppuihin, turhat valot pois päältä ja kodin elektroniikka käytön jälkeen sammutettuna valmiustilan sijaan. Hesarin jutussa ei kai tarkoituksellisesti mainittu, että kotitalouksien sähkönsäästöpyrkimykset ovat vain hyttysen hyrinää koko kuviota tarkastellessa. Energiansäästöstä puhuttaessa katseet tulisi ensinnä kohdistaa teollisuuteen ja liike-elämään ja siihen voidaan vaikuttaa lähinnä poliittisilla päätöksillä. Jälleen yksi hyvä syy äänestää. Toisinaan kuulee kommentteja, joissa kyseenalaistetaan ekoilu, yhden ihmiset valinnoilla kun on häviävän pienet mahdollisuudet vaikuttaa mihinkään, kun vieressä paperitehtaan koneet raksuttavat täysillä. Onhan se toisinaan masentavaa, mutta enhän tingi muistakaan eettisistä periaatteistani sen varjolla, että joku muu ei niitä noudata.
Energialähteen valinnan jälkeen seuraavaksi kriittisin kohta on liikenne. Tässä kohdin koen piston sydämessäni. Tai paremminkin sarjatulta. Olen elänyt siinä harhaluulossa, että elämäntapani on kohtuullisen ekologista, siinä määrin kuin se voi olla 2000-luvun kaupunkilaisella, joka ei ole valmis tinkimään tietyistä mukavuuksista. Pienituloiselle ekologisuus sopii ihan itsekkäistäkin syistä: sähköä säästämällä säästää myös rahaa. Kierrätän jätteet huolellisesti, kodinkoneiden määrä on minimissä, en omista autoa ja julkisia kulkuvälineitäkin käytän vain silloin, kun en pyöräile. En yleensä ostele turhaa tavaraa (ei siihen olisi varaakaan), ja einesten sijaan teen aina ruoan itse (en tosin osta luomua, vaikka siihen olisi syytä olla varaa). Niinpä tehdessäni tänään Ekotallaaja-testiä, jossa voi laskea oman ekologisen jalanjälkensä, odotin maltillista tulosta. Vaan ei, ekologinen jalanjälkeni on 6,8, mikä vastaa keskivertosuomalaisen tulosta. Tulosta kasvatti melkein puolella yksi ainoa asia: lentomatkustaminen, jota minä reteästi harjoitan yli 50 tuntia vuodessa. Olen toki tiennyt lentämisen olevan saastuttavin liikkumisen muoto, mutta en tajunnut sen olevan näin ratkaisevaa. Luopumalla lentämisestä parantaisin elämäntapani ekologista kestävyyttä 40 prosenttia. Tässä on jotakin, mitä aion tutkiskella sydämessäni jatkossa: onko minun pakko reissata ihan minne tahansa ihan millä tahansa keinoin? Seuraavan vuoden aikana aion vielä olla röyhkeä ja piittaamaton yksilö, jota saa vapaasti syyttää ilmastonmuutoksen etenemisestä, mutta Kanadaan ei vaan pääse junalla. Lentämisen välttäminen on kuitenkin yksi hyvä syy lisää olla muuttamatta pysyvästi toiselle puolelle maapalloa. Yksi ystäväni innostui kutsusta tulla ensi kesänä kyläilemään Romaniaan, mutta ilmoitti kieltäytyvänsä kategorisesti lentämisestä. Kai se sitten tosiaan on mahdollista, matkustaminen muilla keinoin.
tiistai 30. syyskuuta 2008
sattumuksia
Koneelleni luikerteli troijalainen virus. Valpas viruksentorjuntaohjelmani havaitsi sen, mutta pyöritteli sitten peukaloitaan kykenemättä poistamaan matoa. Johan siinä meinasi paniikki iskeä. Kokeilin sitä, kokeilin tätä. Skannasin koneen kovalevyä suurin piirtein kymmenellä eri ohjelmalla, mutta kaikki niistä kehtasivat väittää kirkkain silmin, että puhdasta on. Ja silti kone ilmoittaa useita kertoja päivässä uudesta pöpötiedostosta. Taistelin koneeni kanssa viikon verran. Apu löytyi lopulta verkkoyhteisöstä. Sanalla on ollut hieman huono kaiku Kauhajoen tapahtumien jälkeen, mutta tämä oli hyvä esimerkki verkon toimivuudesta. Pyysin apua kahdeltakin verkkokeskustelupalstalta (Afterdawn.fi ja Virustorjunta.net), jossa ystävälliset ja ennen kaikkea minua asiantuntevammat ihmiset osasivat analysoida lähettämiäni lokitiedostoja ja paikallistaa vian. Sen jälkeen vaiva olikin poistettu parilla klikkauksella. Taidan vastedeskin turvautua näihin palstoihin tietokoneongelmissa. Ja samalla olen salaa ylpeä, että osasin hoitaa ongelman itsenäisesti ja saada koneen toimimaan omin kätösin. Juhlin tätä askeleena kohti syvempää tietokonenörttiyttä.
Juhlia on viime aikoina muutenkin riittänyt. Ystäväpariskuntani on kohta lähdössä vaatimattomalle viisi kuukautta kestävälle häämatkalle maailman ympäri ja järjestivät sen johdosta lähtöjuhlat. Toinen ystäväni (se, jonka kotiin tuppaudun kahdesti viikossa Idols-kisakatsomon merkeissä - olenhan itse televisioton) järjesti tupaantuliaiset. Lupasin leipoa niitä varten ja niinpä pistäydyin Pasilan Lidlissä ostamassa leivontatarpeita. Takanani jonossa seisoi kaksi laitapuolen kulkijaa, joista toinen katsoi asiakseen kommentoida ostoksiani: "kato mitä mässyä tolla on: maapähkinävoita, suklaata ja keksejä". Herroilla itsellään oli ostoskorissaan ravinaineympyrän suositusten mukaisesti pelkkää kaljaa. Äkäännyin kommentista (tulistun melko nopeasti suotuisissa olosuhteissa), mutta kykenin tällä kertaa pidättäytymään aukomasta päätäni takaisin.
Romanialaisen edesottamukset eivät ole olleet ihan näin pieniä. Saattelin hänet Helsinki-Vantaan lentokentälle kolmisen viikkoa sitten. Paluumatka Kanadaan tyssäsi kuitenkin jo Frankfurtin lentokentälle, jossa virkailijat huomasivat viisumin vanhentuneen. Kyllä, romanialaisen olisi pitänyt hoksata päivämäärä jo aikaisemmin, mutta passissa oli myös opiskelulupa-asiakirja, joka on voimassa kevään 2009 loppuun asti ja huomio oli tullut kiinnitettyä lähinnä siihen. Eihän sitä viisumia sitten tietenkään saanut mitenkään helposti, vaan romanialaisen piti tehdä parin viikon koukkaus kotimaahansa. Siis lento kotikaupunkiin ja sieltä 15 tunnin junamatka Bukarestiin, jossa jonottamista vesisateessa lähetystöllä aamuvarhaisesta iltaan. Lopulta kourassa oli uusi viisumi, mutta sepä onkin byrokraatin fiksulla päätöksellä kertaviisumi, joka oikeuttaa vain yhteen maahantuloon. Jos romanialainen siis haluaa poistua Kanadan rajojen ulkopuolelle, niin takaisin ei ole tulemista muuten kuin Bukarestin kautta. Toinen lähtöyritys Kanadaan oli suotuisampi ja viikko sitten hän saapui Quebeciin. Byrokratia oli tietenkin vastassa sielläkin. Opiskelulupakin oli vanhentunut, sillä se ei voi olla voimassa pitempään kuin viisumi. Jokin tullivirkailija aikaisemmin oli siis tehnyt virheen kirjatessaan sen päättymispäiväksi toukokuun 2009. Uutta anomusta siis kehiin. Yliopistolle ilmoittautuminen ei tietenkään onnistu niin kauan kuin kyseistä paperia ei ole eikä siten apurahakaan saavu tilille.
Myös asunnon löytäminen on ollut mutkikkaampaa kuin odotimme. Syyskuun loppu ei ole aivan optimaalisinta aikaa löytää edullista pientä asuntoa sen jälkeen, kun opiskelijat ovat jo ratsanneet kaupungin asuntotarjonnan. Olen toiminut asunnonvälittäjänä etänä etsiskellen netistä sopivan kuuloisia ilmoituksia ja romanialainen on sitten käynyt paikan päällä asuntoesittelyssä. Muuten hän on ollut tilapäisesti majoittuneena niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Opus Dein asuntolaan. Olin jo lyönyt käsiäni yhteen ihastuksesta yhteisön asunnotonta ulkomaalaista opiskelijaparkaa kohtaan osoittaman kristillisen lähimmäisenrakkauden johdosta kunnes kuulin, että he veloittavat tästä hyväntekeväisyydestä 30 dollaria vuorokaudelta. Se teki asunnon etsimisestä entistäkin akuutimpaa. Suhteilla sellainen sitten lopulta löytyi, hieman kalliimpi kuin olimme ajatelleet, mutta kivalla paikalla ja sopivan kokoinen. Viimevuotinen vuokraemäntämme lupasi lainata huonekaluja, joiden haaliminen tyhjään asuntoon olisi muuten ollutkin työlästä. Loppu hyvin, kaikki hyvin; muutto on huomenna ja kunhan opiskelulupa-asia saadaan kuntoon, pääsee romanialainen vihdoin väitöskirjansa pariin. Minä lennän tarkastamaan uutta asuntoa viiden viikon päästä.
Juhlia on viime aikoina muutenkin riittänyt. Ystäväpariskuntani on kohta lähdössä vaatimattomalle viisi kuukautta kestävälle häämatkalle maailman ympäri ja järjestivät sen johdosta lähtöjuhlat. Toinen ystäväni (se, jonka kotiin tuppaudun kahdesti viikossa Idols-kisakatsomon merkeissä - olenhan itse televisioton) järjesti tupaantuliaiset. Lupasin leipoa niitä varten ja niinpä pistäydyin Pasilan Lidlissä ostamassa leivontatarpeita. Takanani jonossa seisoi kaksi laitapuolen kulkijaa, joista toinen katsoi asiakseen kommentoida ostoksiani: "kato mitä mässyä tolla on: maapähkinävoita, suklaata ja keksejä". Herroilla itsellään oli ostoskorissaan ravinaineympyrän suositusten mukaisesti pelkkää kaljaa. Äkäännyin kommentista (tulistun melko nopeasti suotuisissa olosuhteissa), mutta kykenin tällä kertaa pidättäytymään aukomasta päätäni takaisin.
Romanialaisen edesottamukset eivät ole olleet ihan näin pieniä. Saattelin hänet Helsinki-Vantaan lentokentälle kolmisen viikkoa sitten. Paluumatka Kanadaan tyssäsi kuitenkin jo Frankfurtin lentokentälle, jossa virkailijat huomasivat viisumin vanhentuneen. Kyllä, romanialaisen olisi pitänyt hoksata päivämäärä jo aikaisemmin, mutta passissa oli myös opiskelulupa-asiakirja, joka on voimassa kevään 2009 loppuun asti ja huomio oli tullut kiinnitettyä lähinnä siihen. Eihän sitä viisumia sitten tietenkään saanut mitenkään helposti, vaan romanialaisen piti tehdä parin viikon koukkaus kotimaahansa. Siis lento kotikaupunkiin ja sieltä 15 tunnin junamatka Bukarestiin, jossa jonottamista vesisateessa lähetystöllä aamuvarhaisesta iltaan. Lopulta kourassa oli uusi viisumi, mutta sepä onkin byrokraatin fiksulla päätöksellä kertaviisumi, joka oikeuttaa vain yhteen maahantuloon. Jos romanialainen siis haluaa poistua Kanadan rajojen ulkopuolelle, niin takaisin ei ole tulemista muuten kuin Bukarestin kautta. Toinen lähtöyritys Kanadaan oli suotuisampi ja viikko sitten hän saapui Quebeciin. Byrokratia oli tietenkin vastassa sielläkin. Opiskelulupakin oli vanhentunut, sillä se ei voi olla voimassa pitempään kuin viisumi. Jokin tullivirkailija aikaisemmin oli siis tehnyt virheen kirjatessaan sen päättymispäiväksi toukokuun 2009. Uutta anomusta siis kehiin. Yliopistolle ilmoittautuminen ei tietenkään onnistu niin kauan kuin kyseistä paperia ei ole eikä siten apurahakaan saavu tilille.
Myös asunnon löytäminen on ollut mutkikkaampaa kuin odotimme. Syyskuun loppu ei ole aivan optimaalisinta aikaa löytää edullista pientä asuntoa sen jälkeen, kun opiskelijat ovat jo ratsanneet kaupungin asuntotarjonnan. Olen toiminut asunnonvälittäjänä etänä etsiskellen netistä sopivan kuuloisia ilmoituksia ja romanialainen on sitten käynyt paikan päällä asuntoesittelyssä. Muuten hän on ollut tilapäisesti majoittuneena niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Opus Dein asuntolaan. Olin jo lyönyt käsiäni yhteen ihastuksesta yhteisön asunnotonta ulkomaalaista opiskelijaparkaa kohtaan osoittaman kristillisen lähimmäisenrakkauden johdosta kunnes kuulin, että he veloittavat tästä hyväntekeväisyydestä 30 dollaria vuorokaudelta. Se teki asunnon etsimisestä entistäkin akuutimpaa. Suhteilla sellainen sitten lopulta löytyi, hieman kalliimpi kuin olimme ajatelleet, mutta kivalla paikalla ja sopivan kokoinen. Viimevuotinen vuokraemäntämme lupasi lainata huonekaluja, joiden haaliminen tyhjään asuntoon olisi muuten ollutkin työlästä. Loppu hyvin, kaikki hyvin; muutto on huomenna ja kunhan opiskelulupa-asia saadaan kuntoon, pääsee romanialainen vihdoin väitöskirjansa pariin. Minä lennän tarkastamaan uutta asuntoa viiden viikon päästä.
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
tuesday bloody tuesday
Syksy on kauneimmillaan. Puut hehkuvat eri väreissä, ilma on vielä lämmin ja aurinkokin on näyttäytynyt loputtomalta tuntuneen harmauden jälkeen. Ja sitten juuri tällaisena päivänä joku ottaa ja menee posauttamaan hengiltä kymmenen kanssaeläjää ja itsensä kaupanpäällisiksi. Sen jälkeen sanoja ei ole. Ainoastaan paha olo, ahdistus ja mielettömyyden kokemus leviävät kulovalkean lailla.Minusta ei ole analysoimaan tekijän perimmäisiä motiiveja tai yhteiskunnallisia syy-seuraussuhteita saati sitten keksimään lääkettä kollektiivisen pahoinvoinnin vaivaan. Ymmärrän hyvin inhimillisen tarpeen etsiä karmivan tragedian syyllisiä: poliisi, joka ei takavarikoinut Saaren asetta kuulustelun päätteeksi, käsiaseiden helppo saatavuus, internetyhteisöjen vaikutusvalta, nuorten mielenterveyspalveluiden heikko tola... Vaan ei kai kukaan oikeasti kuvittele, että kaikki ongelmat poistuvat jos yksi näistä otetaan syyniin. Helppoja ratkaisuja ei ole.
En voi sietää asekiihkoilua, varsinkaan amerikkalaisessa muodossaan, jossa vedotaan perustuslailliseen oikeuteen kantaa asetta. En ymmärrä käsiaseiden funktiota tai ampumaharrastusta. En silti usko, että käsiaseiden kieltäminen ehkäisisi vastaavanlaiset koulusurmat. Asetta hinkuava saa kyllä sellaisen käsiinsä laittomastikin. Tai sitten keksitään uusia keinoja; pomminrakennusohjeitahan löytyy netistä vaivattomasti. Nähtiinhän se jo Myyrmannissa. Yhtä ontuvaa logiikkaa oli mielestäni Lontoon terrori-iskujen jälkeen tehty päätös, joka kielsi nesteiden tuomisen lentokoneiden matkustamoon mukaanlukien huulipunat ja hammastahnat. Nesterajoitus on hankaloittanut miljoonien matkustajien arkea ja sen valvonnassa on epäjohdonmukaisuuksia. Terroristit ovat idearikkaita eivätkä kauaa pysyttele samojen keinojen parissa (paitsi itsemurhapommittajat). Ylipäänsä koko 9/11 oli julmetun kekseliästä. Tuskin käsiaseiden kielto tai nesterajoitus lentokoneissa estää mielenvikaisten ihmisten järjettömien suunnitelmien toteuttamista. Jos kiellot ja rajoitukset eivät tehoa, niin olisi syytä miettiä muita ennaltaehkäiseviä keinoja.
Syntipukin hakeminen on toisinaan myös vastuun pakoilua. Paha ulkoistetaan ja vastuu siirretään jonnekin muualle. Mikkelin piispaksi mielivä Miikka Ruokanen oli eilisessä teologien fuksiaisjumalanpalveluksessa julistanut Saatanan tehneen surmat Matti Saaren kautta. Persoonalliseen pahaan vetoaminen on ikiaikainen keino paeta vastuuta: en se minä ollut vaan Saatana, joka tuli minuun. Tällaista teologiaa ei odottaisi 2000-luvun dogmatiikan professorilta. Eikä todellakaan Mikkelin piispalta.
tiistai 16. syyskuuta 2008
iloinen veronmaksaja
Tuossa taannoin keväällä sain veroehdotuksen, joka innoitti minut pohtimaan verovähennysmahdollisuuksia. Olin edellisenä keväänä ostanut kannettavan tietokoneen, jota käytin myös työntekoon enkä vain pelkkänä viihdekeskuksena, kuten sitä joskus täällä mainostin. Lisäksi olin höyrähtänyt tutkimuskirjallisuuden haalimiseen. Kaivettuani kaikki kuitit esille totesin niiden yhdessä olevan pitkä penni, josta olisi toivottavaa saada jotain takaisinkin tulonhankkimisvähennyksinä. Postitin korjatun veroehdotuksen ja jäin odottamaan päätöstä, joka saapui eilen. Ensireaktioni oli pettymys, sillä veronpalautuksen määrä oli sama tässä verotuspäätöksessä kuin aiemmassa veroehdotuksessani. Niinpä soitin verotoimistoon udellakseni varovasti, miksi vähennyksiäni ei oltu hyväksytty. Tympääntyneen oloinen virkailija valisti, että oli ne kyllä hyväksytty, ihan jokaista pennosta myöten, mutta viimevuotiset ansiotuloni olivat niin olemattomat, ettei niistä irronnut enempää rahaa palautettavaksi. Apuraha kun on verotonta tuloa, niin veroja kertyi vain satunnaisista sivutuloistani. Kaiken maailman vähennysten jälkeen henkilökohtainen panokseni valtion julkisten palveluiden rahoittamiseen oli koko vuodelta noin kymmenen euron luokkaa. Tästä tiedosta tuli epämääräisen syyllinen olo.
Elokuusta lähtien olen taas ryhtynyt iloiseksi veronmaksajaksi. Apurahalta palkansaajaksi siirtymisen eduista osasin aiemmin luetella eläkkeen kertymisen ja työterveyshuollon, mutta nyt myös verovähennysmahdollisuuden. Tyhjästä kun on paha nyhjäistä.
Elokuusta lähtien olen taas ryhtynyt iloiseksi veronmaksajaksi. Apurahalta palkansaajaksi siirtymisen eduista osasin aiemmin luetella eläkkeen kertymisen ja työterveyshuollon, mutta nyt myös verovähennysmahdollisuuden. Tyhjästä kun on paha nyhjäistä.
torstai 11. syyskuuta 2008
huntuja ja naiskohtaloita
Musliminaisten hunnuttautuminen on ollut viime vuosina paljon tapetilla. Nobel-palkitun Orhan Pamukin kuvaamassa Turkissa oikeus käyttää huntua on monitahoinen filosofinen dilemma, joka liittyy ennen kaikkea yksilön oikeuteen ilmaista itseään vapaasti. Turkki onkin siitä poikkeuksellinen muslimivaltio, että siellä hunnun käyttö esim. oppilaitoksissa on ollut kiellettyä (ja siten Turkki on edustanut tulkintaa islamista, johon hunnuttautuminen ei kuulu). En tiedä, onko tämä laki kumottu nykyisen hallituksen myötä. Turkissa siis hunnuttautuva nainen saattaa olla poikkeuksellisen rohkea yksilö, joka asettuu valtakulttuuria vastaan. Toisin on arabimaailmassa. Naisten verhoamisen logiikka on aina mielestäni ontunut pahasti. Naisen tulee peittää sulonsa, jotta hän ei saattaisi miestä kiusaukseen. Miehen himo on näin ollen täysin hallitsematonta, eikä hän ole vastuussa siitä, jos naisen paljastettu kauneus houkuttaa esiin nämä himot. Halut pysyvät kurissa ja kaikki Herran nuhteessa vain silloin, jos nainen on piiloutuneena hunnun taakse. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Samalla logiikalla arabimiehet antavat itselleen luvan ahdistella länsimaalaisia naisia, jotka hunnuttamattomina heidän mielestään kerjäävät käsiksi käymistä. Tätä taustaa vasten luin mielenkiinnolla tutkimuksen, jonka mukaan yli 80 prosenttia egyptiläisnaisista kertoi kokeneensa seksuaalista häirintää. Ja nyt puhumme siis niistä muslimisisarista, joiden huivien pitäisi pitää lähentymisyritykset loitolla. Tämä tutkimus vahvisti empiiriset havaintoni kahdesta arabimaasta: on aivan sama, mihin kaapuihin verhoudun, aina joku paikallinen mies tilaisuuden tullen (lue: riittävästi väkeä, niin ettei jää kiinni) käy käpälöimään. Jos ei edes siveä pukeutuminen suojaa naista seksuaaliselta ahdistukselta, niin olisiko vihdoin aika kääntää katseet miesten asenteisiin ja arabikulttuurin naiskuvaan.
Vaan on sitä osattu kristillisissä piireissäkin. Luin tänään Nag Hammadin kirjastoon kuuluuvaa tekstiä nimeltä Pietarin teko, joka on todennäköisesti kuulunut osana laajempaa apostoli Pietarin tekoja kuvaavaa kertomusta. Pietarilla on tytär, joka kymmenen vuoden iässä alkoi herättää häiritsevissä määrin huomiota miesten keskuudessa. Eräs varakas vanhempi mies yritti lopulta raiskata tytön, mutta raiskauyritys keskeytyi siihen, että tyttö halvaantui kesken kaiken. Mies joutui pois tolaltaan ja koki lopulta uskonnollisen kääntymyksen. Tyttö sen sijaan jäi halvaantuneeksi. Tekstin alussa ihmiset kummastelevat Pietarille, että miten hän voi parantaa sairaita, mutta oma tytär on edelleen halvaantunut. Jumalan suuruutta ja rukouksen voimaa demonstroidakseen Pietari parantaa näytösluontoisesti tyttärensä, mutta lähettää hänet saman tien takaisin nurkkaan ja palauttaa hänen takaisin halvaantuneeseen tilaan, sillä "se on parasta kaikille osapuolille". Nauroin epäuskoisesti tekstiä lukiessani. Oletetaanko naislukijan todella ottavan vastaan julistuksen Jumalan mieheltä, joka pitää omaa tytärtään vain pelinappulana ja rankaisee epäinhimillisellä tavalla pelkästään siksi, että tytär sattuu olemaan hyvännäköinen? Varhaiskristillistä teksteistä syntyy toisinaan vaikutelma, että naisen kauneus on suorastaan perkeleestä. Eräässä syyrialaisessa marttyyrikertomuksessa päähenkilönä on hätkähdyttävän kaunis prostituoitu, joka kristityksi käännyttyään viettää loppuelämänsä mieheksi naamioituneena erakkomunkkina. Kas siinä meille naisille kristillistä ihannetta. Joskus tuntuu siltä, että 600-luvulla syntynyt islaminusko omaksui kristinuskosta juuri niitä negatiivisia vaikutteita: seksuaalikielteisyyttä ja naisvihamielisyyttä. Vielä eivät sentään ole arabimiehet keksineet Pietarin esimerkkiä seuraten, että kaapuun pukeutumista tehokkaampi ehkäisykeino on tehdä naisista raajarikkoja. Silloin kaikki osapuolet säilyttävät taatusti siveytensä.
Samalla logiikalla arabimiehet antavat itselleen luvan ahdistella länsimaalaisia naisia, jotka hunnuttamattomina heidän mielestään kerjäävät käsiksi käymistä. Tätä taustaa vasten luin mielenkiinnolla tutkimuksen, jonka mukaan yli 80 prosenttia egyptiläisnaisista kertoi kokeneensa seksuaalista häirintää. Ja nyt puhumme siis niistä muslimisisarista, joiden huivien pitäisi pitää lähentymisyritykset loitolla. Tämä tutkimus vahvisti empiiriset havaintoni kahdesta arabimaasta: on aivan sama, mihin kaapuihin verhoudun, aina joku paikallinen mies tilaisuuden tullen (lue: riittävästi väkeä, niin ettei jää kiinni) käy käpälöimään. Jos ei edes siveä pukeutuminen suojaa naista seksuaaliselta ahdistukselta, niin olisiko vihdoin aika kääntää katseet miesten asenteisiin ja arabikulttuurin naiskuvaan.
Vaan on sitä osattu kristillisissä piireissäkin. Luin tänään Nag Hammadin kirjastoon kuuluuvaa tekstiä nimeltä Pietarin teko, joka on todennäköisesti kuulunut osana laajempaa apostoli Pietarin tekoja kuvaavaa kertomusta. Pietarilla on tytär, joka kymmenen vuoden iässä alkoi herättää häiritsevissä määrin huomiota miesten keskuudessa. Eräs varakas vanhempi mies yritti lopulta raiskata tytön, mutta raiskauyritys keskeytyi siihen, että tyttö halvaantui kesken kaiken. Mies joutui pois tolaltaan ja koki lopulta uskonnollisen kääntymyksen. Tyttö sen sijaan jäi halvaantuneeksi. Tekstin alussa ihmiset kummastelevat Pietarille, että miten hän voi parantaa sairaita, mutta oma tytär on edelleen halvaantunut. Jumalan suuruutta ja rukouksen voimaa demonstroidakseen Pietari parantaa näytösluontoisesti tyttärensä, mutta lähettää hänet saman tien takaisin nurkkaan ja palauttaa hänen takaisin halvaantuneeseen tilaan, sillä "se on parasta kaikille osapuolille". Nauroin epäuskoisesti tekstiä lukiessani. Oletetaanko naislukijan todella ottavan vastaan julistuksen Jumalan mieheltä, joka pitää omaa tytärtään vain pelinappulana ja rankaisee epäinhimillisellä tavalla pelkästään siksi, että tytär sattuu olemaan hyvännäköinen? Varhaiskristillistä teksteistä syntyy toisinaan vaikutelma, että naisen kauneus on suorastaan perkeleestä. Eräässä syyrialaisessa marttyyrikertomuksessa päähenkilönä on hätkähdyttävän kaunis prostituoitu, joka kristityksi käännyttyään viettää loppuelämänsä mieheksi naamioituneena erakkomunkkina. Kas siinä meille naisille kristillistä ihannetta. Joskus tuntuu siltä, että 600-luvulla syntynyt islaminusko omaksui kristinuskosta juuri niitä negatiivisia vaikutteita: seksuaalikielteisyyttä ja naisvihamielisyyttä. Vielä eivät sentään ole arabimiehet keksineet Pietarin esimerkkiä seuraten, että kaapuun pukeutumista tehokkaampi ehkäisykeino on tehdä naisista raajarikkoja. Silloin kaikki osapuolet säilyttävät taatusti siveytensä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)